Varsinainen porttiteoria koruihin

16.11.2020

Kaikki kiiltävä kiinnosti minua jo lapsena: pääsiäismunasormukset, joita sai ihan oikeasti vielä 70-luvulla suklaamunista, äitini ystävättärien korut joita ihailin hartaudella, ja kaikki pukukorut joihin vaan pääsin käsiksi ja joista nerokkaimmillani irrotin kivet. Suurin innostus koruihin syntyi jalokivien väreistä ja muodoista. Jalokivien värin ja valon leikki, joka heijastuu kivistä niitä käännellessä, on mielestäni vieläkin maailman kauneimpia asioita.  

Minulle on muuten suotu superihania kummeja. Yksi heistä, nyt jo edesmennyt Timo Synterä, harrasti monipuolisesti kaikkea lukuun ottamatta urheilua: veneilyä, kirjallisuutta, filateliaa – you name it! Häneltä sain kärpäsen gemmologiaan eli jalokiviin.

Timo-sedän kotona vitriinissä oli jalokivien hiontamalleja ja mineraaleja. Outokummun smaragdinvihreä, pallomainen uvaroviittigranaattikide oli yksi vitriinin kiehtovista mysteerikivistä. Joidenkin kivien kohdalla sana synteettinen lisäsi kiinnostusta ja muistan kummastelleeni mitä ihmettä ovat kulttuurihelmet. (Tänä päivänä tiedän, että synteettinen tarkoittaa ihmisen valmistamaa jalokiveä, joka vastaa koostumukseltaan luonnonkiveä. Se ei siis ole jäljitelmä. Ja kulttuurihelmi on viljellyn helmen vanha nimitys. Kulttuurihan on lainasana latinasta ja tarkoittaa viljelemistä.)

Kummisetäni siis ymmärsi innostustani ja osti 11-vuotislahjaksi Walter Schumannin kirjan Jalokivet ja korukivet. Tankkasin lapsen innolla kirjasta hiontamuotoja, eri kivien värejä, löytöpaikkoja, alkuainetaulukkoa ja leikkelin kirjan väliin mummun naistenlehdistä Ruotsin kuningatar Silvian kuvia, joissa näkyi suuria jalokivikoruja. Schumannin kirja on oikeastaan perusta gemmologisille tiedoilleni ja edelleenkin minulla on summittainen käsitys siitä, mistä kohtaa kirjaa etsiä eri jalokiviryhmien tietoja.

Tänä päivänä osaan nimetä kuningatar Silvian eniten käyttämät juhlakorut kuten nämä Leuchtenbergin safiirit ja Maria Pavlovnan topaasiparuren ja kertoa useimmista, miten ne ovat periytyneet Bernadotten kuningashuoneelle.

Huomasin myös, että aitojen korujen pienet leimat olivat myös jotain, mitä minun oli selvitettävä. Tiedot aukenivat pienellä tutkimuksella ja olo oli kuin tiedemiehellä selvitellessäni korujen leimoja. Nykyään voi muuten todella helposti tarkistaa suomalaisten korujen leimoja leimat.fi -sivulta. Ja kännykän kameralla saa otettua lähikuvia, jos ei omista luuppia tai ei muuten näe lukea leimoja.

 

Kun olin lukion viimeisen luokan keväällä, arvostettu kultasepänliike etsi puolipäivämyyjää. Muistan soittaneeni aikaa työhaastatteluun koulun vahtimestarin puhelimesta kaksinkertaisesti jännittyneenä, sillä äidinkielen ylioppilaskirjoitukset olivat juuri alkamassa. Pääsin haastatteluun, sain paikan ja puolipäivämyyjän pesti vaihtui työhaastattelussa kokopäiväiseksi – ja harrastus sai uutta vauhtia. Pääsin perinteikkääseen kultasepänliikkeeseen, jonka valikoimia ja varastoa tutkin innokkaasti ja sovelsin oppimaani ja jonka henkilökunta opasti minua ja opetti valtavasti uusia asioita. Äidinkielen kirjoitus menikin sitten vähän kehnommin.

Ehkä suurimpia oivalluksia harrastuksessani oli vähitellen nähdä, ettei kyse ollut vain kauniista tai kalliista esineistä vaan miten valtavan moniulotteinen korujen maailma on. Korut eivät ole mikään ilmassa leijuva vakuumi ilmiö. Aiheeseen saa ympättyä vaikka mitä – vai pitäisikö sanoa, että vaikka minkä saa liitettyä koruihin. Korut eivät ilmesty tyhjästä. Jo pelkästään aitojen korujen materiaalit, kivet ja metallit, tulevat ympäri maapalloa ja liittyvät löytöpaikkojensa historiaan, teollisuuteen ja politiikkaankin.

Helmiaihion istuttaminen simpukkaan vaatii harjaantumista. Alun perin tämä osaaminen oli pelkästään japanilaisten käsissä.

Myös korujen valmistustekniikat on oma valtava lukunsa ja hyvä kiinnostuksen kohde. Suurin osa koruista on massatuotettuja joko valamalla, prässäämällä tai sorvaamalla. Käsintehdyt korut valmistetaan mm. sahaamalla, viilaamalla, juottamalla jne. Kummallakin tekniikalla voidaan tuottaa kauniita ja hyvin tehtyjä koruja. Näitä ilmiöitä tutkimalla kasvaa koruharrastajan silmä ja hän oppii arvostamaan koruja vielä paremmin. Kultaseppämestari Rauno Tynkkysen sanoin: Laadukas koru on sekä hyvin muotoiltu, että hyvin valmistettu. Näitä kahta ei voida erottaa.

Muotoilun- ja taidehistorian linjat saan usein mielessäni kulkemaan kauniisti käsi kädessä koruvalmistajien kautta. Parhaimmat koruntekijät ovat tarkasti aistineet aikakausien muutokset ja ikään kuin edustavat näitä. Lempifirmani Cartier osasi nopeasti ottaa platinan käyttöön 1800- ja 1900-luvun taitteessa ja reagoi art deco -tyylisuunnan geometriaan 1920-luvulla. Cartier myös kehitti uusia, voimakkaita väriyhdistelmiä koruihin ja valmisti upeita, rohkeasti suunniteltuja koruja, jotka ovat haluttuja vielä muotivirtausten muututtua.

 

 

Varsinaisesti koruharrastukseni alkoi lähteä lapasesta, kun luin jonkun kansainvälisen huutokaupan kohdetekstin, jossa kerrottiin arvokkaan korun omistajan epätavallisesta elämästä ja ymmärsin kuinka käytössä oleva tai käytetty koru liittyy aina kantajaansa. Muutamia maailmanluokan koruja ja varsinkin kuninkaallisten korujen vaiheita voikin seurata kuin julkisuuden henkilöitä: miten korut siirtyvät suvussa eteenpäin ja miten niitä muokataan vuosikymmenten saatossa.

Aloin siis lukea myös elämäkertoja, Romanian kuningatar Marien elämäkerran The Last Romantic ja muita Romanovin hallitsijasuvun vaiheita käsitteleviä kirjoja, valokuvaaja-esteetikko Cecil Beatonin päiväkirjaa. Kirjoja Elizabeth Taylorista ja Windsorin herttuaparista, lukemattomia Wikipedia-artikkeleita 1900-luvun alkupuolen nk. The Café Societyn henkilöistä. Kuninkaallisilla ja seurapiirien ihmisillä elämä on edustamista ja esilläoloa. Heillä on myös enemmän rahaa korujen hankintaan kuin tavallisilla ihmisillä. Siksi tutkiskelun kohdekin on kiinnostava. Julkimoidenkin elämän suurissa hetkissä koruilla on näkyvä ja symbolinen rooli: Ne kertovat perhetraditioista ja niitä pidetään häissä ja kastejuhlissa, erilaisissa avajaisissa ja juhlatilaisuuksissa, kruunajaisissa, Englannin parlamentin avajaisissa ja kaikissa tilaisuuksissa, joissa pukeudutaan muodollisesti. Erityisen viehättävää on huomata, miten mm. Englannin kuningatar tuntee hyvin omat korunsa ja valitsee niitä käyttöön tai muiden käytettäväksi usein tarkkaan mietityistä syistä. Ja Windsorin kuningashuone on yllättänyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ottaessaan käyttöön koruja, joita on nähty viimeksi useita vuosikymmeniä sitten.

Romanian kuningatar Marie oli Englannin kuningatar Viktorian ja Venäjän Aleksanteri II:n lapsenlapsi ja osasi draaman taidon. Hän pukeutui kuningattarena mielellään näyttävästi itse kehittämäänsä ”bysanttilaiseen tyyliin” ja hurmasi pienen valtion kauniina, nuorena kuningattarena kansainvälisiä poliitikkoja tukemaan maataan Ensimmäisen maailmansodan aikaan. Hän on yksi kuninkaallisista suosikeistani. Maailmansodan melskeissä hän lähetti korunsa turvaan Venäjälle, äitinsä kotimaahan. Huonostihan siinä kävi, mutta lohdutukseksi hänen miehensä kuningas Ferdinand osti Cartierilta yhden maailman suurimmista sinisafiireista. Tämä jättiläismäinen kivi painaa 478,68 ct:n ja siihen kuului pitkä timanttikaulakoru. Safiiri kuten sen kuuluisa omistajansakin ovat legendaarisia.

 

 

Romanian kuningatar Marie oli Englannin kuningatar Viktorian ja Venäjän Aleksanteri II:n lapsenlapsi ja osasi draaman taidon. Hän pukeutui kuningattarena mielellään näyttävästi itse kehittämäänsä ”bysanttilaiseen tyyliin” ja hurmasi pienen valtion kauniina, nuorena kuningattarena kansainvälisiä poliitikkoja tukemaan maataan Ensimmäisen maailmansodan aikaan. Hän on yksi kuninkaallisista suosikeistani. Maailmansodan melskeissä hän lähetti korunsa turvaan Venäjälle, äitinsä kotimaahan. Huonostihan siinä kävi, mutta lohdutukseksi hänen miehensä kuningas Ferdinand osti Cartierilta yhden maailman suurimmista sinisafiireista. Tämä jättiläismäinen kivi painaa 478,68 ct:n ja siihen kuului pitkä timanttikaulakoru. Safiiri kuten sen kuuluisa omistajansakin ovat legendaarisia.

Koruja voi muuten harrastaa ihan oman budjetin mukaan. Kaikkia koruja ei tarvitse ostaa. Kirjastosta ja yliopistokirjastosta saa lainaksi hienoja teoksia, nettiin ladataan suurten koruvalmistajien mallistot ja huutokauppojen luettelot. Huutokauppaluettelot tarjoavat myös parhaimmillaan luetteloteksteissään hyviä tietopaketteja. Tietysti silloin tällöin on kiva ostaakin joku koru. Ja aina kannattaa olla kartalla siitä, olisiko jossain joku koruaiheinen näyttely.

Itselle on kerääntynyt pieni kirjasto korukirjoja ja elämäkertoja. Jonkun nörttihaasteen perusteella kasasin nämä varsinaiset korukirjani keväällä yhteen pinoon (tästä puuttuu ne aiemmin mainitut elämäkerrat).

 

Ihan erikseen pitää mainita, että lukeakseen yhden kaikkein harvinaisimmista korukirjoista, ei se vaadi sen ostamista vaan teos on kaikkien luettavissa amerikkalaisen Gemological Institute of American nettisivuilla. Venäjän vallankumouksessa takavarikoitiin keisarillisia koruja, joita bolševikit myivät saadakseen kaivattua länsivaluuttaa ja niitä esiteltiin 350 kappaleen huutokauppaluettelolla, joista vielä noin 20 on vielä jäljellä. Yllättävän tarkkoja kuvia tutkiessaan voi tehdä itsekin yllättäviä löytöjä ja johtopäätöksiä. Kappas vaan, nuo timantithan on yhdistetty kaulakoruksi paksulla langalla!

The Russia’s Treasure of Diamonds and Precious Stones on netissä luettavissa osoitteessa: https://archive.org/details/RussiasTreasureOfDiamondsAndPreciousStones

Koruharrastus ei jää itselläni pelkkään kirjallisuuteen, vaan ostan silloin tällöin jonkun pienen korun, joka tuntuu sellaiselta ”että en voi elää ilman sitä”. Timanttinappikorvakorut taisivat olla juuri sellainen ostos. Tai toisaalta ”tästä antiikkikorutyypistä olen lukenut, niin että ostanpa tämän, että pääsen katsomaan mistä ja miten se on tehty.” Ohjeeksi muille harrastajille: nauti korujen taidehistoriasta ja kerää tietoa. Osta se hyvin tehty koru ja kaunein kivi, älä sitä suurinta. Ja muutenkin: osta sellaista, josta oikeasti pidät.

Ai niin, ja enää en pura koruista kiviä pois. 😉

Mia Hillo
Myyjä, koruharrastaja

Kuvat: Mia Hillo