Apuopettaja

Sain ensimmäisen kelloni äidiltäni ollessani n. seitsemänvuotias mennessäni kouluun(ehkä vuonna 1971). Kello oli vedettävä Leijona-merkkinen ja siinä oli sininen nahkaranneke. Äitini oli yksinhuoltaja ja kävi vuorotyössä, joten hän opetti minulle kellon käytön varhain.

Siihen aikaan kelloja oli harvalla sen ikäisellä lapsella. He eivät vielä osanneet sitä lukeakaan. Kun kellonaikoja opetettiin myöhemmin koulussa, sain olla apuopettajana.

Muistaakseni kellon vetomekanismi ei enää toiminut kunnolla ja kello hävitettiin 80-luvulla.

Ennen kello oli lähinnä sitä varten, että voi tarkistaa, että ehtii julkiseen kulkuvälineeseen. Nuorena tuntui, että aikaa on loputtomasti. Nykyään ajan tarkkailusta on tullut ennemminkin rasite. Se stressaa, kuten työkin. Toivoo, että aikaa olisi enemmän pelkkään oleskeluun, ettei tarvitsisi kelloa vilkuilla. Hommaa on enemmän kuin siihen käytettävissä olevaa aikaa.

Aika on minulle lineaarinen jatkumo eli menee kokoajan eteenpäin. (Joillekin vuosi on ajan yksikkö ja kun se loppuu, alkaa uusi vuoden kierto.) Se, mitä vuosien saatossa on tapahtunut, on muokannut minusta sen, mitä olen nyt.

Anonyymi