Rannekellojen historia

ENSIMMÄISET RANNEKELLOT

Jo 1700- ja 1800-luvun vaihteessa valmistettiin yksittäiskappaleina rannerenkaita, joissa oli kello. Ranskan keisarinna Josephine sai vuonna 1807 häälahjaksi rannekellon, joka muodostui kahdesta erillisestä jalokivin ja helmin koristelluista ranneketjusta – toisessa kello ja toisessa kalenteri.

Vuosina 1880-1910 rannekelloja käytettiin melko yleisesti naisten korukellona, urheilussa ja sotilaskäytössä.

Vuonna 1880 sveitsiläinen Constant Girard valmisti ensimmäisenä maailmassa Saksan keisarillisen laivaston upseereille 2000 rannekelloa, joissa oli kellotaulua suojaava metalliristikko.

Yksi syy rannekellojen yleistymiseen oli naisten sosiaalisen aseman muutos. Ensimmäisen maailmansodan myötä naiset siirtyivät kodeista työelämään. Kello oli välttämätön, mutta naisten asusteissa ei ollut paikkaa taskukellolle ja riipuskelloa oli monissa työtehtävissä mahdotonta käyttää. Niinpä riipuskellot muutettiin ranteessa pidettäviksi.

Kelloon voitiin juottaa lenkit ranneketta varten tai kellolle ommeltiin nahasta pieni tasku, joka vyötettiin ranteeseen. 1920-luvulla markkinoille tuli myös valmiita nahkaisia ja metallisia rannekkeita riipus- ja taskukelloille.

Ensimmäiset varsinaisesti rannekelloiksi valmistetut kellot noudattivat vielä varsin pitkälti riipuskellojen muotoa. Kellon kuoret olivat pulleat ja vetonupissa oli kaula.

Aikaa 1910-1930 voidaan pitää rannekellon kokeiluvaiheena. Tuolloin tehtiin rohkeita tekniikka- ja muoto-kokeiluja. Art deco-tyylisuunta 1920-luvulla innoitti neliömäisen kellotaulun.

1930-luvulta lähtien rannekellon rakenne vakiintui ja siitä tuli vähitellen yleisin kellotyyppi. Sveitsistä vietiin vuonna 1920 noin 7,2 miljoonaa taskukelloa ja 2,5 miljoonaa rannekelloa, kun jo vuonna 1934 rannekelloja vietiin 6 miljoonaa ja taskukelloja 3,2 miljoonaa.

RANNEKELLOT TOISEN MAAILMANSODAN JÄLKEEN

Rannekellon luotettavuutta lisäsi huomattavasti kaksi olennaista parannusta: vesitiiviys ja iskusuojaus. Ne keksittiin jo 1920-luvulla ja kehittyivät ratkaisevasti 1930-luvulla. Massatuotantoon vesitiiviit ja iskusuojatut kellot tulivat toisen maailmansodan aikana.

1930-luvun aikana rannekellon vakiintuneeseen perusratkaisuun tehtiin vain pieniä parannuksia. Kellot ohenivat ja uusia materiaaleja sekä tuotantoratkaisuja otettiin käyttöön. Parannusten johdosta vuorokautinen käyntivirhe putosi rannekelloissa 1960-luvulle tultaessa alle 10 sekunnin.

1950-luvulla muodikkaassa miesten kellossa oli pyöreä kellotaulu. Se oli väriltään vaalea ja merkinnöiltään selkeä. Ajan suosituimpia kellomerkkejä Suomessa olivat Omega, Roamer, Zenith ja tietysti Leijona.

ELEKTRONISET RANNEKELLOT

1900-jälkipuoliskolla alkoi mekaaniselle rannekellolle ilmestyä kilpailijoita. Ensimmäisen elektronisen rannekellon esitteli Max Hentzel vuonna 1954. Se oli transistoriohjattu äänirautakello. Yhdysvaltalainen Hamiltonin kellotehdas alkoi valmistaa tällä periaatteella toimivaa rannekelloa vuonna 1957.

Sveitsiläis-amerikkalainen kellotehdas

Bulova saavutti äänirautakellollaan suuren suosion 1960-luvun alusta lähtien ja vuoteen 1970 mennessä niitä oli valmistettu yli 2 miljoonaa. Bulova teki yhteistyötä NASA:n kanssa ja vuonna 1969 Accutron asennettiin ensimmäisen miehitetyn kuulennon Apollo 11:n astronauttien toimesta kuun Rauhallisuuden merelle.

Vuonna 1967 Sveitsin kelloteollisuuden tutkimuskeskus julkisti kvartsirannekellon prototyypin, Beta 1:n. Japanilainen kellotehdas Seiko aloitti vuonna 1969 analogisen kvartsikellon markkinoinnin ulkomaille.

Äänirautakello ei ehtinyt sanottavasti järkyttää mekaanisen rannekellon suosiota, sillä kvartsikellot ilmestyivät tästä näkökulmasta katsottuna liian aikaisin. Kvartsikellot, halpoina massatuotteina korvasivat mekaanisen rannekellon yhden vuosikymmenen aikana. Maailma oli sananmukaisesti siirtynyt paristoaikaan.

AUTOMAATTIRANNEKELLOT

Ranskalainen Louis Perrelet rakensi automaattivetoisen taskukellon jo 1770-luvulla. Kello toimi roottori -periaattella. Samalla periaatteella toimivia kelloja valmisti myös Abraham Louis Breguet noin vuonna 1800. Automaattivetoiset taskukellot jäivät kuitenkin harvinaisiksi.

Automaattivetoisia rannekelloja alettiin valmistaa teollisesti vuonna 1922, jolloin Ranskassa esiteltiin System Leroy. Tunnetumpi on kuitenkin englantilaisen John Harwoodin vuonna 1923 patentoima automaatti.  Harwood oli saanut idean itsensä vetävästä kellosta katsellessaan lapsia keinumassa. Harwood -automaattirannekelloja valmistettiin jo vuoteen 1926 mennessä yli 100 000 kappaletta. Sekä System Leroy ja Harwood olivat vasara -periaatteella toimivia. Roottoriperiaate ”keksittiin” tavallaan uudelleen vuonna 1931, jolloin Rolex esitteli uuden automaattirannekellonsa.

Ensimmäiset automaattirannekellot olivat melko epävarmoja, koska kello jaksoi käydä vain erittäin vilkkaan ihmisen kädessä. Automaattirannekellot yleistyivät vasta 1950-luvulla.

Lähde: Kellomuseon ”Aika koneita ” -näyttelyteksti