Menu
Vuonna 1996, kun olin esikouluikäisenä oppinut lukemaan kelloa, lupasi äiti ostaa minulle ihan ikioman rannekellon. Kellokaupassa silmiini osui pieni lasten kello, jossa oli punaruutuinen ranneke ja kellotaulussa vaaleankeltainen kissa tutkailemassa lentelevää perhosta. Se oli pakko saada. Kello ostettiin ja ranteessa se oli aina kun muistin, eli melko harvoin. Niinä harvoina kertoina, yleensä juhlissa, olo tuntui vanhalta ja olin ylpeä, koska ranteessa komeili OMA rannekello.
Ollessani toisella luokalla, menimme perheeni kanssa uuden vuoden aattona kouluni pihalle, jossa oli pipari- ja mehutarjontaa sekä ilotulitus. Kello oli ulkohaalarini taskussa, koska se ei mahtunut kunnolla rukkasten alle. Keksittiin kavereiden kanssa lähteä leikkimään vuorenkuningasta, ja koska en jaksanut syödä kädessäni ollutta piparia, laitoin sen taskuun odottamaan myöhempään. Sinne se unohtui, litistyi, kastui ja kello oli ihan piparitaikina mäskissä löytäessäni sen päivien päästä. Kello ei enää tikittänyt ja itkuhan se pääsi. Äiti ei lähtenyt enää korjauttamaan sitä, koska niin harvoin minä sitä loppujen lopuksi käytin.
Ala-asteen lopussa sain joululahjaksi toisen rannekelloni, sporttisen, väreiltään mustahopean version, mutta vielä vähemmän se on ranteessani ollut. Nykypäivänä kellon korvaa kännykkä, mutta ensimmäinen ja rakkain kissaperhoskello on edelleen tallessa muistolaatikossa. Piparitaikinaa siinä on vieläkin.
Petra Rautaparta
