Pakko ostaa kello

Ensimmäinen itse ostettu kelloni löytyi pakkoraossa. Olin Pariisissa vaihto-oppilaana ja koejakso yliopistolla oli juuri alkamassa. Aamulla ennen ensimmäistä koetta tajusin, ettei kokeessa saa tietenkään pitää kännykkää pöydällä, eikä läheskään kaikissa luokissa ollut seinäkelloja. Lähdin siltä istumalta kello-ostoksille. Epätoivo meinasi jo iskeä, kun tunnuin löytävän vain luksus-liikkeitä, joissa rannekellojen hinnat lähtivät sadasta eurosta ylöspäin. Juuri kun meinasin luovuttaa ja mennä kokeeseen ilman kelloa, huomasin kauppakeskuksen perällä pienen kelloliikkeen, jonka hinnat näyttivät olevan edellisiä kohtuullisempia. Palvelukin oli erinomaista ja myyjä lupasi lyhentää kellonrannekkeen sopivaksi heti. Odottelin lyhennysoperaation päättymistä tosin jo hieman kärsimättömänä, kun kokeen alkuun ei enää ollut kuin puolisen tuntia: onneksi se ei kestänyt kovin kauan, eikä koulukaan ollut kaukana.

Niinkin nopeasti valituksi kelloksi olin tehnyt loppujen lopuksi hyvän ostoksen. Pidin kellosta kovasti ja se olikin seuraavan puolentoista vuoden ajan, aina rikki menemiseensä saakka, koko ajan ranteessani.

Heidi Malinen