Olohuoneen kello

Ensimmäisen rannekelloni sain varmaankin rippilahjaksi. Elämäni tärkeimmäksi mieleeni jääneeksi kelloksi on kuitenkin muodostunut lapsuudenkodissani vieläkin olohuoneen seinällä tikittävä ja puolen tunnin välein aikaa kuuluvilla lyönneillä ilmoittava musta puinen äitini pappalta (omalta isältään) perimä kaappikello, jonka nykyinen pappa (isäni) kerran viikossa, yleensä sunnuntaisin, vetää isolla avaimella ”käyntiin” taas viikoksi eteenpäin. Ennen vanhaan kellot kävivät hitaammin kuin nykyään, ja tunnissakin ehti tehdä vaikka mitä; tältä se varmaan meistä useimmista tuntuu! Nykyään ei edes 24 tuntia vuorokaudessa riitä, sillä aina aika loppuu kesken!

Birgitta