Liikuntatunnilla kadonnut kello

Sain ensimmäisen kelloni muistaakseni samoihin aikoihin kun aloitin koulun. Kello oli oikein hieno; se oli pääväriltään turkoosi ja sen läpikuultavassa rannekkeessa oli muistaakseni pallokuvioita. Liikuntatunnille mentäessä kello oli jätettävä juhlasalin lavan reunalle muiden ”arvoesineiden” joukkoon, jottei siitä tai sille aiheutuisi harmia urheilun temmellyksessä. Kun tuntimme päättyi ja kiiruhdin hakemaan kelloani, SE OLI POISSA! Opettaja ei tainnut lainkaan ymmärtää, kuinka vakavasta asiasta oli kyse ja sanoi, että talonmies voi ehkä katsoa, jos se on tippunut lavan alle. Talonmies oli tehnyt työtä käskettyä, mutta kelloa ei ollut näkynyt. Voi surkeutta. Kello oli aivan uusi ja minulle erityisen rakas. Lisäksi vanhempani olivat kuluttaneet siihen paljon rahaa ja olivat olleet oikein mielissään siitä, kuinka kovasti kellosta pidin. Koulussa asiaa ei sen koommin taidettu puida. Oliko kello kadonnut savuna ilmaan, vai oliko joku sen laittanut taskuunsa; se ei käynyt ilmi, eikä sen eteen liioin nähty kovasti vaivaa. Opettaja ei tainnut tälläkään kertaa uskoa minua…

Yhä (n. 18 vuotta myöhemmin) kuitenkin odotan, että omatunto alkaa kelloni napannutta soimata ja saan vihdoin tietää, miten sille oikeasti kävi…

Elisa Tuusa