Kultaseppänä Suomessa

Esko Timonen, Suomalainen koru

Kultasepänalan ammatit ovat aina vaatineet pitkän ja monipuolisen koulutuksen. Siitä huolimatta suoritetut tukinnot ja opinnäytteet ovat, kuten akateemikko Bertel Gardberg toteaa Kultaseppäkoulun 50-vuotishistoriikissa “vasta valmistautumista siihen mitä tuleman pitää”.

Ensimmäiset kultasepät tulivat hansakaupan mukana Turkuun 1300-luvun loppupuolella. Viipuri sai ensimmäiset kultaseppänsä seuraavalla vuosisadalla.  1500-luvulla kultaseppiä oli jo Helsingissä, Raumalla, Porissa, Tammisaaressa ja Porvoossa. Ruotsin vallan aikana vuoteen 1809 asti suomalaiset kultasepät pitivät läheistä yhteyttä Tukholman kultaseppien ammattikuntaan. 

Autonomian aikana (1809-1917) kultasepänalan painopiste siirtyi Turusta Helsinkiin ja suunnannäyttäjäksi tuli Venäjän keisarikunnan pääkaupunki Pietari, jossa työskenteli 1800-luvun puolivälin paikkeilla yli 500 suomalaista kulta- ja hopea-alan työntekijää. Osa heistä oli mestareita, suurin osa kisällejä ja oppipoikia. Autonomian aikana alkoi myös suomalaisen korun ensimmäinen nousukausi. Sen johtohahmoina olivat Nyköpingissä Ruotsissa syntynyt Roland Mellin (1803-1871) ja hänen poikansa Otto Roland Mellin (1834-1904), jotka loivat Helsingissä näyttävän uran taitavina kultaseppinä, yrittäjinä ja yhteiskunnallisina vaikuttajina. 1905 perustettu Suomen Kultaeppien Liitto ryhtyi tarmokkaasti ajamaan kultaseppien yhteistyötä ja alan koulutuksen kehittämistä.

Hyväksi todettu vuosisatainen mestari-oppipoika -koulutus sai rinnalleen 1900-luvulla ripauksen taideteollista kuorrutusta, mutta pysyi tiukasti ammattikunnan käsissä aina 1970-luvulle saakka, jolloin vanhojen mestareiden ote vähitellen herposi ja koulutus mukautui yleiseen käsi- ja taideteollisuuden koulutuksen valtavirtaan.

Mestarin opissa

Kultaseppien koulutus on ammentanut elinvoimansa käsityöläisten ammattikuntaperinteestä. Siinä oppipoika otettiin tavallaan perheenjäseneksi. Oppipoika asui mestarin taloudessa ja osallistui työpajassa tehtävien aputöiden lisäksi perheen kotitalous- ja karjanhoitotöihin. Verstaassa oppipojat joutuivat tekemään likaisimmat ja vähiten taitoa vaativat työt, kuten hopeaesineiden hiomisen hohkakivellä ja hiilelllä sekä sahaus-, ketjunjuotos- ja takomistyöt. Neljästä kuuteen vuotta kestävä oppiaika oli muiden käsityöammattien oppiaikaa pidempi. Suurin osa oppilaista sai aikanaan kisällikirjan ja lähti kisällivaellukselle hakemaan lisäoppia muiden mestarien verstaista aina ulkoimailta saakka.

Ammattikuntalaitoksen lakkauttaminen vuonna 1861 ja samaan aikaan alkanut teollistuminen toivat muutoksia käsityöläisten koulutukseen ja työsuhteisiin. Koska koulumuotoista opetusta ei ollut, mestarit ottivat edelleenkin oppipoikia, mutta aiempi patriarkaalinen yhteiselämä muuttui työnantajan ja työntekijän väliseksi palkkasuhteeksi. Työ- ja oppisuhteita koskevan lainsäädännön myötä työpajoissa tapahtuva koulutus muuttui 1900-luvun alkupuolella oppisopimuskoulutukseksi.

Veistokoulutusta Aalto-yliopistoon

Taideteollinen korkeakoulu on vaikuttanut monella tavalla suomalaisen koru- ja hopeamuotoilun kehittymiseen. Se sai alkunsa Helsinkiin vuonna 1871 perustetusta Veistokoulusta. Vuoden 1885 koulu-uudistuksessa Veistokoulun nimi muuttui Taideteollisuuden keskuskouluksi. Se sai oman kodin arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelemasta Ateneum-rakennuksesta, joka vihittiin taiteen ja käsityön taloksi marraskuussa 1887. Monet tunnetutut korumuotoilijamme ovat opiskelleet ja toimineet opettajina sen eri linjoilla 1900-luvun alusta lähtien. Se on ollut myös suosittu jatko- ja täydennyskoulutuspaikka kulta- ja hopeasepille sekä taidekaivertajille. Nykyisin Taideteollinen korkeakoulu on osa Aalto-yliopistoa.

Metallinpakotus ja taidetaonta olivat tärkeimmät kultasepänalaan kuuluvat oppiaineet Taideteollisuuskeskuskoulussa aina 1940-luvulle saakka. Opetuksen korokeasta tasosta kielivät metallinpakotukseen erikoistuneen Eric O.W. Ehrströmin klassikoiksi tulleet upeat pakotus- ja siselöintityöt sekä taidetaonnan opettajan Paavo Tynellin maailmanmaineeseen yltäneet metallivalaisimet.

Kultaseppä Frans Nykänen oli Ehrströmin oppilaana Taideteollisuuskeskuskoulussa vuosina 1916-1918. Kielitaitoisena ammattimiehenä Nykänen kirjoitti saksankielisiin lähteisiin perustuvan Metallinvärjäys -kirjan ja suomensi opettajansa kirjoittaman Taidekäsityö -kirjan. Nykäsen perintö siirtyi Viesti Väänäselle. Väänänen julkaisi vuonna 1966 Metallinpakotus -kirjan, jonka alkusanoissa hän kiittää Frans Nykästä, joka “eläessään auttoi minua monin tavoin neuvoillaan ja luovutti minulle runsaasti aineistoa vapaasti käytettäväkseni”.

Vuonna 1949 Taideteollisuuskeskuskoulu muuttui Taideteolliseksi oppilaitokseksi ja jakautui Taideteollisuusopistoon ja Taideteolliseen ammattikouluun. Taideteollisuusopiston metallitaiteen linjalla tuolloin opiskelunsa aloittanut emalitaiteilija Eva Hidström muistelee opiskeluaikaansa: “Koulua ei koskaan kutsuttu sen virallisella nimellä, van sitä kutsuttiin Ateneumiksi. Metallitaiteen ryhmä oli pieni ja metallipaja primitiivinen. Sinne mentiin sisäpihan kautta raput ylös kiiveten. Metallitaiteen pääopettajana oli kaivertaja Uno Okkonen. Muita osaston opettajia olivat hopeaseppämestari Johannes Niemi ja hopeaseppä Bertel Gardberg. Opiskelijat arvostivat Gardbergiä henkilönä ja opettajana. Hänellä oli selkeä suoraviivainen tyyli, toisenlainen kuin Okkosella.

Suomalaisen muotoilun nousukausi toi muutoksia taideteolliseen koulutukseen. Metallitaiteen osastolle vuonna 1961 perustettu teollisen tuotesuunnittelun oppisuunta vahvistui ja käsityövaltainen metallitaide sulautui siihen. Viimeisiä metallitaiteen puolella aloittaneita opiskelijoita olivat Olli Tamminen ja Eila Minkkinen.

Vuonna 1971 Taideteollinen oppilaitos muuttui Taideteolliseksi korkeakouluksi. Kaksi vuotta myöhemmin sen ammattikoulusta tuli koulutuskeskus, joka tarjosi jatko- ja täydennyskoulutusta myös kultasepille ja korumuotoilijoille. Koulutuskeskuksen ensimmäinen johtaja Olli Tamminen ja hänen assistenttinsa Eila Minkkinen avasivat tietä seuraavalle opettajasukupolvelle, jonka avainhahmoja olivat hopeaseppä Juhani Heikkilä ja korumuotoilija Matti Mattsson.

Vuonna 1990 Taideteolliseen korkeakouluun perustettiin käsi- ja taideteollisen muotoilun koulutusohjelma. Koulutusohjelman johtajan Satu Tammisen ja metallitaiteen lehtorina vuosina 1990-2000 toimineen hopeaseppä Juhani Heikkilän aikana oppilaitosten, museoiden ja yritysten välinen yhteistyö sai aikaan vilkkaan näyttelytoiminnan korutaiteen alueella. Näyttelyt, seminaarit ja muut tapahtumat toivat Suomeen joukon korutaiteen, koulutuksen ja galleristien tunnetuimipia edustajia eri puolilta maailmaa. 

Ensimmäiset korumuotoiluun suuntautuneet taiteen maisterit valmistuivat Taideteollisesta korkeakoulusta 1990-luvun alkupuolella. Heidän joukossaan olivat korumuotoilija Kirsti Doukas ja myöhemmin taiteen tohtoriksi väitellyt Petteri Ikonen. 2010-luvulle tultaessa taiteen maistereiksi on valmistunut kaiken kaikkiaan noin kaksikymmenentä korumuotoilijaa. Lähes kaikilla heistä on takanaan muotoilijan tutkinto Lahden ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutista. Korun maailmaan liittyvät tohtorin tutkinnon ovat Taideteollisessa korkeakoulussa suorittaneet Petteri Ikosen lisäksi Kärt Summatavet ja Petra Ahde-Deal.

Kultaseppäkoulu syntyy

Suomen Kultaseppien Liitolla oli unelma omasta koulusta jo liiton perustamisesta vuodesta 1905 lähtien. Kouluhankkeen viipyessä Kultaseppien Liitto järjesti useita ammattikursseja kultasepille ja kaivertajille. Haave omasta koulusta toteutui syksyllä 1938, jolloin kymmenen poikaa ja 2 tyttöä aloitti opiskelun Meritullinkatu 1:stä vuokratuissa tiloissa. Yksi oppilaista oli tuleva akateemikko Bertel Gardberg.

Vaatimattomista olosuhteista huolimatta Kultaseppäkoulu pääsi hyvään alkuun vuonna 1939 ennen talvisodan syttymistä. Opetus oli hyvin suunniteltua ja ammattimiesten toteuttamaa. Koulun ensimmäiseksi rehtoriksi valittiin kaivertajamestari Lauri Sundqvist. Hän oli toiminut ennen rehtoriksi tuloaan vuonna 1923 perustetun Veljekset Sundqvistin kultasepänliikkeen johtajana. Kultasepäntyön opettajaksi valittiin kultaseppämestari Georg Buchert ja hopeatöiden opettajaksi hopeaseppämestari Johannes Niemi. Molemmat olivat pietarilaisen koulukunnan kasvatteja. 

Sisustusarkkitehti Jaakko Hurmeen rehtorikaudella 1946-1957 alkoi suomalaisen korun nousukausi. Hänen aikanaan Kultaseppäkoulusta valmistui monia tunnettuja alan vaikuttajia. Heidän joukossaan olivat Lapponian perustaja kauppaneuvos Pekka Anttila, professori Björn Weckström ja Auran Kultaseppä Oy:n johtaja kauppaneuvos Ralf Salonius.

Kultaseppäkoulun rehtorina vuosina 1957-1971 toiminut kultaseppämestari Olavi Ranta oli omaksunut pietarilaisen koulukunnan ihanteet työskennellessään viisi vuotta A.Tillanderilla ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Rannan kaudella vahvistettiin kultasepän, hopeasepän ja kaivertajan erikoisosaamista, sillä tavoitteena oli kouluttaa ateljeekultaseppiä. Tyylioppia opettanut taiteilija Eero Rislakki oli huolissaan muotoilusta, jonka hän totesi suurelta osin luisuneen ammattialan ulkopuolelta tulleiden suunnittelija-taiteilijoiden huoleksi. Rislakin huoli kultaseppä-muotoilijoista oli aiheellinen, sillä Rannan kaudella valmistuneista vain muutama, kuten Harri Syrjänen, Riitta Hakala ja Kaj Lindström, ovat tulleet tunnetuiksi myös muotoilijoina. Suurin osa on hankkinut toimeentulonsa itsenäisinä yrittäjinä, ammattilaisina toisen palveluksessa tai opettajina.

Koulu toimi Meritullinkadulla kahdeksantoista vuotta ja sai kauan odotetut suuremmat tilat Alppikadulta vuonna 1957. Näistä tiloista koulu muutettiin Lahteen syksyllä 1971.