Kovia kokenut kello

Sain ensimmäisen rannekelloni luultavasti 6- tai 7-vuotissyntymäpäiväkseni. Kello palveli minua uskollisesti vuosien ajan. Matkan varrella nahkainen remmikin vaihtui kahdesti.

Ensimmäisen kerran kellon kohtalo oli vaakalaudalla, kun alaluokkia käydessäni tulin eräänä talvipäivänä koulusta kotiin, eikä minulla ollutkaan kelloa kädessäni. Aikaa kului, eikä kelloa löytynyt ja minulle ostettiin halpa varakello. Kevään koittaessa, minun kanssa samalla luokalla olleet tytöt löysivät koulumme pihalta kelloni, joka oli talven aikana sammunut. Kelloseppä vaihtoi kelloon pariston ja niin sai kelloni lisää virtaa viisareihin. Luokkani tytöt ansaitsivat löytöpalkkioksi karkkipussit.

Seuraavan kerran tämä samainen kello, joka ei siis ollut vedenpitävä, joutui tosi koitokseen eräänä kesänä mökkireissulla. Painimme sukulaispoikien kanssa laiturin päässä ja kuinka ollakaan, olinkin yhtäkkiä järvessä, kello tietenkin kädessä. Veteen jouduttuani uin rantaan ja olin jo varma kelloni kohtalosta, mutta ainakin sillä hetkellä se vielä kävi. Meni viikkoja, kuukausia ja ehkä vuosi, kunnes kello sammui. Vein kellon tutulle kellosepälle, mutta pariston vaihto ei tällä kertaa enää auttanut, vaan koneisto oli aikojen saatossa saanut siinä määrin kolhuja, että viisarit päättivät olla jatkossa liikkumatta.

Kello on vielä näinäkin päivinä tallessa eräässä laatikossa, missä on lukuisia muita muistoesineitä vuosien varrelta.

Anonyymi