Kihlakellon tarina

Wilhelmina (Miili) Grönroos ja Taavetti Parikka tunsivat toisensa jo kouluajoilta. He kävivät kansakoulun silloiset kaksi luokkaa alkaen ja lopettaen samanaikaisesti. Miili jatkoi ensimmäisen luokan jälkeen heti toiselle luokalle, mutta Taavetin isä otti poikansa yhdeksi vuodeksi kotiin “viisastumaan”. Kun Taavetti sitten jatkoi vuoden jälkeen koulua, Miili olikin vielä koulussa. Miilin isä oli sanonut tyttärelleen: “Käyt toisen luokan kahteen kertaan, että oppi jää paremmin mieleen.” Näin he lopettivatkin koulun yhtä aikaa. Rippikoulusta ei ole tietoa, kävivätkö he senkin samaan aikaan, mutta Kanneljärven kansanopiston he kävivät yhtä aikaa. Saattoi olla, että hiljainen Taavetti jo tällöin huomasi eloisan tytön. Perimätiedon mukaan Miilillä taisi silloin olla toinen poika mielessä.

Mummo kertoi heidän myöhemmin olleen kukkaisparina eräissä häissä ja ajaneen yhdessä hevosella kirkolle Parikan talon ohi. Vaija oli siinä ohi ajaessa näyttänyt kotiaan ja huomauttanut kuin ohimennen “Tuoskii talos olis riuskal ihmisel töitä.” Se nähtävästi riitti kosinnaksi.

He lähtivät kihlanostoon Viipuriin. Yhteistä kihlakuvaa heistä ei ole, eikä myöskään hääkuvaa (tai ei ole säilynyt). Tavan mukaan Taavetti osti kihlatulleen sormuksen lisäksi kultakellon vitjoineen. Kelloon kuului teline, jossa sitä pidettiin arkisin. Se oli tarkoitettu vain juhlakäyttöön.

Talvisotaa pakoon Miili ja Taavetti lähtivät tyttärineen vasta helmikuun lopussa v. 1940. Tällöin heille tuli niin kiire, että Miili meinasi unohtaa kellonsa. Viime hetkellä hän sieppasi sen taskuunsa, vitjat jäivät siinä tohinassa kiinni telineeseen kamarin kaapin päälle.

Jatkosodan jälkeen Tellervo oli lähdössä Kuopioon Diakonissalaitokselle opiskelemaan. Hänellä ei ollut kelloa ja niin hänen äitinsä antoi kihlakellonsa hänen käyttöönsä. Kello vietiin Nummelassa kellosepälle, joka pyynnöstä poisti siitä vitjoja varten olleen lenkin ja laittoi kaksi messinkilenkkiä kellon molemmin puolin hihnaa varten. Kelloseppä oli silloin väittänyt, ettei kello olisikaan kultaa. Minkä tähden? Hyvä puoli asiassa on, että kello todennäköisesti säästyi näin sodan loppuvaiheen kultakeräykseltä.

Mahtoi Taavettia harmittaa. Häntä oli petetty. Morsiamelleen, vieläpä hovin tyttärelle, hänen hyyvässä uskossa ostamansa kello ei ollutkaan kultaa. Kumpikaan heistä ei saanut eläessään tietää, että kello oli kuin olikin kultaa.

Asuessani Tellervon luona, ihailin kelloa. Ei se koskaan hyvin ajassa pysynyt mutta kaunis se oli. Ehdotin, että laitattaisin siihen lenkin ketjua varten ja otattaisin messinki-lenkit pois ja sitten pitäisimme kelloa yhteisesti.

Telle suostui ja vein kellon Aleksanterinkadulla olevaan hienoon kelloliikkeeseen tätä toimenpidettä varten. Sanoin, että tuskin siihen kannattaa kultalenkkiä laittaa, kun kellokaan ei ole kultaa. Kultaseppä katsoi vähän ihmeissään minua ja sanoi, että kyllä se kultaa on, siinä on kullan merkkikin.

Sovimme silloin, että uusi lenkki laitetaan kullasta. Minulla ei silloin ollut varaa ostaa kultavitjoja, joten ostin hopeiset, jotka kullattiin. Kultaus kului aika pian pois, eivätkä ketjut muutenkaan olleet hyvin kelloon sopivat. Kello on ollut viimeiset vuodet Tellervolla käyttämättömänä. Hän ei ole siihen ketjuja hankkinut.

Tiina, nyt on sinun vuorosi jatkaa kellon tarinaa. Isotätisi Tellervo haluaa antaa äitinsä, sinun isomummosi, kellon sinulle kiitokseksi, että monien kiireittesi lisäksi olet ottanut hänenkin asiansa hoitaaksesi ja olet jo hoitanut niitä. Kellon myötä Tellervo-täti toivottaa sinulle: 

Paljon onnea merkkipäiväsi johdosta ja siunausta tuleville vuosille.

Tellervon puolesta Saara-kummisi.

Lähde: Kihlakellon tarinan on luovuttanut Tiina Parikka

Kuvat: perhealbumi