Kellosepät 1700-1800 - luvuilla

Koulutettu kelloseppäkunta alkoi muodostua Suomeen 1700-luvun puolivälin jälkeen, kun maahan muutti kymmenkunta tukholmalaista kelloseppää. Ammattikuntien järjestäytyminen ja kaupunkien varallisuuden lisääntyminen olivat keskeiset syyt tukholmalaisseppien viihtymiseen maassa. 1700-luvun aikana Suomessa lienee valmistettu noin 500 taskukelloa.

Nykytiedon mukaan 1700-luvun suomalainen taskukellonvalmistaja on käyttänyt osittain ulkopuolisia osia kellon valmistuksessa, suurimmalta osin kuitenkin turvautuen itse valmistettuihin osiin. Pääasiassa tukholmalaisilta valmistajilta ostettiin joitain valmiita osia. Näitä ulkopuolisia hankintoja tehtiin mahdollisesti siksi, että osien valmistajia ei ollut Suomessa, joko työkalujen ja valmistuksen vaikeuden takia, tai yksinkertaisesti erityisosien kysynnän vähäisyyden takia valmistus ei kannattanut. Hankittavia osia olivat mm. taskukellon kuoret, emalista valmistetut kellotaulut sekä todennäköisesti snekat ja ketjut. Myöhemmin hankittiin ensimmäiset sylinterirattaat myös Tukholmasta.

1700-luvulla ammattikuntien lainsäädäntöä tehostettiin uusien aatteellisten virtausten mukaisesti. Elettiin hyödyn aikakautta. Valtio pyrki niin viljan tuotannossa kuin teollisuudessakin omavaraisuuteen. Lainsäädäntö oli
tehokas tapa puuttua maan käsityöläisten toimintaan.

Kelloseppien ammattikuntaa säätelivät vuodesta 1720 alkaen uudistettu ammattikuntajärjestys. Vuodesta 1724 ryhdyttiin kelloseppiin soveltamaan säännöstä vapaamestareista, jonka nojalla maistraatti saattoi myöntää kellosepälle valtakirjan harjoittaa ammattiaan ilman ammattikunnan suostumusta. Tämän lisäksi vuodesta 1738 alkaen manufaktuureita säätelevää hallioikeusjärjestystä ryhdyttiin soveltamaan kelloseppiin. Hallioikeuden alaisuuteen katsottiin kuuluvan ammatinharjoittajien, joiden ei katsottu kuuluvan ammattikuntalaitoksen alaisuuteen. Lainsäädännön soveltamisessa oli kuitenkin edelleen runsaasti paikallisia eroja. Käytännössä kuitenkin kelloseppien toimintaa valvoivat ja ohjasivat kaupungin maistraatti ja ammattikuntalaitos.

Viaporin rakennustöiden aloittaminen vilkastutti Helsingin kauppaa merkittävästi, kun kaupunkiin asettui satoja valtakunnan arvostetuimpia käsityöläisiä ja korkea-arvoisia upseereita 1700-luvun puolen välin tienoilla. Heidän varallisuutensa lisäsi koko kaupungin kiinnostavuutta kauppiaiden ja käsityöläisten keskuudessa.
Helsingissä kellosepät olivat itsenäisiä ammatinharjoittajia, jotka olivat saaneet porvarisoikeudet toisin ehdoin kuin muut ammattikuntalaiset. Itsenäiset elinkeinonharjoittajat olivat yleensä kaupungin huomattavimpia, varakkaimpia ja arvossapidetyimpiä käsityöläismestareita.

Viaporin rakennustöiden houkuttamana myös Helsingin ensimmäinen kelloseppäkin asettui kaupunkiin. Hän oli Mathias Lindberg. Hän oli valmistunut mestariksi Tukholmassa 1763 ja sai porvarinoikeudet 1766. Mestareiden välinen kilpailu Tukholmassa sai Lindbergin kuitenkin muuttamaan pieneen, mutta viriiliin Helsinkiin vuonna 1769, kun hän sai lupauksen Helsingin porvarisoikeuksista. Lindberg toimi kelloseppänä Helsingissä noin kuusi vuotta, kunnes sai lokakuussa 1775 ammatinharjoittamiskiellon 50 hopeataalerin sakon uhalla. Syynä oli se, että hän ei ollut hankkinut tarpeellisia mestarin papereitaan Tukholmasta. Hän jätti kuitenkin jälkeensä vanhimman säilyneen Suomessa valmistetun taskukellon.

Samana vuonna kun Lindberg lähti Helsingistä, muutti kaupunkiin Jacob Falck, joka oli saanut kellosepänoppinsa Loviisassa toimineelta Petter Elfströmiltä. Hän oli syntynyt todennäköisesti vuonna 1746 Suomessa ja oli kaupunkiin tullessaan 29-vuotias. Jacob Falck oli saanut kisällinpaperinsa Loviisassa 15.10.1770. Hän oli työskennellyt jonkin aikaa mestarinsa luona Loviisassa, mutta muuttanut Tukholmaan lisäopin saamiseksi mestari Anders Callerströmiltä. Tukholmassa hän työskenteli muutaman vuoden. Falck ei siis ollut kelloseppämestari tullessaan Helsinkiin. Hän sai silti porvarisoikeudet 3.8.1775. Kaksi kuukautta myöhemmin 18.10.1775 hän anoi lupaa käsityöammattinsa harjoittamiseen, siksi kunnes hän ehtisi hankkia vaadittavan mestarinkirjan. Kelloseppäpula oli luultavasti äärimmäisen suuri Helsingissä, sillä maistraatti suostui anomukseen. Jacob Falck esitti mestarin näytteensä vasta vuotta myöhemmin 28.10.1776. Mestarinnäytteenä hän oli valmistanut taskukellon, joka näytti tunnit, minuutit ja päivämäärän.

jopa ylimääräiseksi raatimieheksi. Mestari Falck oli varakas mies. Hänellä oli tontti ja talo Eteläisen Suokadun varrella, kaksi tynnyrin alaa peltoa Kampilla ja hänellä oli osuus kaupungin isosta viinapolttimosta. Vaimon kuoltua 1806 perunkirjoista selviää, että taloudesta löytyi runsaasti ylellisyystavaroita: kultainen kaulaketju, 9 kultaista sormusta, pari kultaisia korvarenkaita, 7 hopeista ruokalusikkaa, hopeisia teelusikoita, lastenlusikoita, liemikauha, kullattu kerma-astia, korvakoruja, kaksi nuuskarasiaa, sormustin, kolme hiusneulaa, hopeasolki, sokeripihdit ja hopeinen silinterikello. Arvokkaasta käsityöläiskodista löytyi jopa kirjojakin: vanha raamattu, kaksi virsikirjaa ja muita kirjasia. Kyse oli siis oppineesta perheestä. Jakob Falck kuoli 4.1.1816 arvostettuna ja varakkaana miehenä.

Kellosepät olivat arvostettuja ja arvonsa tuntevia kaupunkien asukkeja. Heidän laaja matkustavaisuus, kielitaito ja oppineisuus nostivat kellosepät sivistyneistöön. Varsinkin mestarit ja ammattikunnan vanhimmat tiesivät arvonsa ja pyrkivät sitä myös osoittamaan pukeutumisellaan, omaisuudellaan ja käytöksellään. Kaupungin kellosepän arvostusta kuvaa se, että Viipurissa hän sai 1700-luvun alkupuolella palkkaa 60 ruplaa vuodessa, kun satamamestarille maksettiin vain 24 ruplaa. Kelloseppämestarien kodeista löytyi lukuisia arvo- ja ylellisyystavaroita. Kyse oli siis yhdestä kaupungin vakavaraisimmasta ryhmästä.

Myös kisällit katsoivat olevansa muita käsityöläiskisällejä arvokkaampia. He halusivat esiintyä herroiksi eivätkä esiintyneet yleisillä paikoilla ilman silkkistä hattua ja heidän työvaatteenaan oli pitkä musta takki. Oppipojatkaan eivät saaneet sinutella kisällejä ja heidän oli tehtävä viipymättä, mitä kisälli vain keksi käskeä.
Kellosepät ja kultasepät olivat käsityöläisten keskuudessa eliittiä. Heidät valittiinkin yleensä käsityöläisten edustajaksi kaupungin maistraatin kokouksiin, jossa päätettiin kaikista kaupungin asioista. Ammattikuntalaitos tarjosi kellosepille turvatun toimeentulon, mutta heillä oli myös vastuuta: mestarit olivat juridisesti vastuussa verstaansa työnlaadusta, oppilaidensa opetuksesta ja toiminnasta.

Viipurin kaupungin peruskirjassa mainitaan 1781 kelloseppä Anders Hulkovius, joka mainittiin kuuluvan ensimmäisen luokan porvaristoon. Hän omisti talon ja tontin kaupungissa. Hänen vaimonsa oli Anna Maria Sattler. Kelloseppämestari Hulkoviuksen korkeasta asemasta kaupungissa kertoo hyvin se, että hänen tyttärensä oli merkitty ensimmäiseksi oppilaaksi vuonna 1788 vihittyyn tyttökouluun. Vain harvoilla perheillä oli varaa kouluttaa tyttäriään 1700-luvulla. Tytär piti vartuttuaan yksityistä tyttökoulua kaupungissa.
Käsityöläisten varallisuustaso oli varsinkin 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla korkeampi kuin muiden kaupunkilaisryhmien. Tänä aikana käsityöläiset omistivat esim. 40 % Tampereen kaupungin tonteista. Muutoksen aika oli kuitenkin ovella. Teollisen tuotannon kasvu pakotti käsityöläiset ja myös kellosepät kaupunkien hierarkian ylimmiltä askelmilta roimasti alaspäin 1800-luvun puolen välin jälkeen.

Maaseudulla toimineet kellontekijät olivat tuhattaitureita, joilla ei ollut ammattikuntalaitoksen määräämiä mestarinpapereita ammatinharjoittamiseen. He olivat käsistään taitavia talonpoikia tai torppareita, jotka valmistivat kotiteollisuustyönä kelloja. Mukana oli myös joitakin pitäjänseppiä, muurareita, vasken valajia ja räätäleitä, jolla oli laillinen lupa toimia maaseudulla käsityöläisammatissa. Varsinkin sepät olivat jo oman koulutuksensa kautta perehtyneet metallinkäsittelyyn. Toiset taas omaksuivat kellonrakennustaidot pienen harjoituksen kautta. Heistä tiedetään varsin vähän, koska toisin kuin kaupunkien ammattikunnissa toimineista käsityöläisistä, heistä on jäänyt varsin vähän virallisia dokumentteja.

Yleensä he valmistivat kelloja satunnaisesti, useimmiten talviaikaan muun työn ollessa vähimmillään. Useasti toinen ammattitaito syntyi lähinnä lisäansion saamiseksi joskus kovinkin niukkaan elantoon. Etenkin sepillä ja muurareilla oli hyvin vilkasta omassa ammatissaan kesäaikaan, jolloin he tekivät pitkiä päivärupeamia työnsä parissa, kun taas talvisaikaan molemmilla oli hyvin hiljaista. Tuolloin kellojen valmistus oli erinomainen lisäansio. Tätä taustaa vasten heidän kellojen valmistusta voidaankin nimittää lähinnä kotiteollisuudeksi.

Kellontekijät eivät olleet yleensä saaneet ammattikuntalaitoksen mukaista, perusteellista koulutusta kellojen valmistukseen kaupunkien kelloseppien tapaan. Heidän taitonsa kellojen valmistuksessa oli syntynyt lähinnä itseoppineisuuden kautta. He kopioivat usein yksi yhteen jo olemassa olevia kelloja. Osa kellontekijöistä oli saanut opin vanhemmilta itseoppineilta kellontekijöiltä, joko oman suvun piiristä tai ulkopuolelta. Joillakin kellontekijöillä saattoi olla takanaan kesken jääneet kellosepänopinnot. Suuri osa kelloseppienkin oppipojista ja kisälleistä jätti opintonsa kesken ja siirtyi muihin töihin. Jotkut heistä palasivat maaseudulle torppareiksi tai rengeiksi.

Kellontekijät eivät kuuluneet ammattikuntalaitoksen piiriin. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta he eivät myöskään olleet hyväksyttyjä kaupungin porvareita tai kelloseppiä. Joissakin tapauksissa saattoi kuitenkin käydä niin, että maaseudulla opitut taidot riittivät kaupunkimestarin pätevyyteen.

Vasta vuoden 1824 keisarillinen julistus mahdollisti myös kelloseppien laillisen ammatin harjoituksen maaseudulla. Silloin hyväksyttiin pitäjänmestareiksi karvarit, nikkarit, satulasepät, pyöräsepät, säämiskäntekijät, kellosepät ja maalarit. Pitäjänmestareiden määrä oli vielä tällöinkin rajallinen, eikä julistus lopettanut laittomien käsityön harjoittajien toimintaa.

Lähde: Suomen Kellomuseo