Menu
Sain ensimmäisen kelloni jouluna -89, siinä oli puoli vuotta ennen kouluun menoa. Minun puolitoistavuotta nuorempi veljeni sai samanlaisen. Minä olin juuri täyttänyt kuusi ja kellon saaminen oli iso asia, merkkinä siitä että oltiin jo vähän isompia ja kohta kouluiässä. Vanhemmat olivatkin sitä mieltä, että kellonajat piti oppia tuntemaan ennen kouluunmenoa niin, että osasimme sitten mennä tunnille ajoissa. Mikään ongelma se ei tietenkään ollut, aikaa kun oli yli puoli vuotta!
Kaitpa kellon saaminen oli jonkinlainen kasvuriitti, koska vanhemmat tekivät siitä niin suuren numeron. Koska kellot olivat kallista merkkiä (Leijona), niitä pidettiin ehdottomasti arvotavarana, jota ei saanut käsitellä miten tahansa, vaan niistä piti pitää erittäin hyvää huolta. Ennen kouluun menoa niitä oikeastaan saikin käyttää vain silloin kun opetteli kellonaikoja ja tärkeinä päivinä. Tästä syystä kellonajatkin pääsivät unohtumaan ainakin kerran ennen kuin kello tuli aivan todella jokapäiväiseen käyttöön koulunkäynnin myötä. Kellonkäyttökielto teki kellosta vähän niin kuin kielletyn hedelmän, joka kiehtoi pitkään. Kello arkipäiväistyi vasta pitkällä ensimmäistä luokkaa, jota velipoika joutui tietysti odottamaan paljon kauemmin kuin minä. Tai, ehkä se ei ole arkipäiväistynyt koskaan. Nyt kun olen vuosikausia käyttänyt kelloja, jotka maksavat suunnilleen yhtä paljon kuin paristonvaihto, voin täydellä syyllä sanoa, että paremmissa kelloissa on edelleen oma lumonsa. Niiden metallipinta ei värjäydy ja tuntuu, että niissä on muutenkin oma hohteensa. Tai kenties kyse on vain siitä, että kielletty, kallis hedelmä vain maistuu paremmalta?
Ensimmäisestä kellosta luopuminen kävi kuitenkin ikävissä merkeissä. Se hajosi koulukiusaajien vuoksi keväällä -96. Vaikka äiti ostikin sen tilalle toisen melkein samanlaisen, joka myöhemmin varastettiin, silläkin kertaa koulussa, ei se enää ollut sama kello. Kenties olisin halunnut saada rikkinäisenkin kellon takaisin sen sijaan, että se jäi kelloliikkeeseen, tiedä häntä.
Anonyymi
