Kelloja joka lähtöön

Sain ensimmäisen Leijona –merkkisen pikkutyttöjen (naistenkello ilmeisesti) kellon isältäni seitsemänvuotiaana ekaluokkalaisena Lahdessa Asemantaustassa asuessamme ja vuosi oli 1958 ja olot köyhät kuten kyllä koko naapurustossakin. Ei silloin paljoa lahjoja lapsillekaan osteltu ja muistaakseni kellään muulla ei vielä ollut omaa rannekelloa kaveri- ja tuttavapiirissä. Se oli iso asia ja se, että isä oli päättänyt sen minulle ostaa ihan noin vain, vaikka talous oli tiukalla. Osasin arvostaa uutta lahjaani kovasti ja ystävättäret kateellisina katsoivat oikeaa, ikiomaa rannekelloa (tai muistan niin siis koin ainakin).

Olisikohan tässä syytä miksi rannekelloihin olen aina tykästynyt.

Äitini kuoli parisen vuotta sitten ja perin häneltä aidon Omega kultakellon ja vaikkei se ihan tuo lapsuuden fiiliksiä sillä kellolla on oma, ainutlaatuinen merkityksensä kellovarastossani.

Ostin juuri lila-vaaleanpunaisen, punotussa remmissä olevan, vaaleanpunaisin numeroin, neliömuotoisen kesäkellon ja se tuossa ranteessani ilahduttaa kovasti.

Pienistä asioista ja isoista muistoista on hyvä repiä elämänuskoa ja ideaa.

Eläköön rannekellot monimuotisuudessaan!

Anonyymi