Kello vaihtokaupalla

Sain ensimmäisen kelloni oppikouluun mennessäni 1956. Kello oli sitä ennen äidilläni ja muistaakseni sen oli isä saanut joltain sotakaveriltaan tupakka-annokseen vaihtamalla (isäni ei polta). Peräisin se oli ehkä noin vuodelta 1930 ja pikemminkin miesten kuin naisten malli. Se oli alumiinin näköistä metallia ja muistaakseni siinä oli alun perin säädeltävä notkea metallipunosranneke, jonka halusin vaihtaa nahkaiseksi. Kellotaulu oli suorakaiteen muotoinen ja lasisen kellotaulun sijasta viisarien suojana oli muovilevy, siis ilmeisesti bakeliittia. Sen pudottua ja hävittyä kelloseppä teki mittatilaustyönä uuden kuplamaisen lasikuvun.

Käytin sitä siihen asti, kun valmistuin filosofian kandidaatiksi 1971, jolloin sain isältäni kultakellon, ja senkin jälkeen arkikäytössä, koska pidin siitä todella paljon. Kelloa oli tietysti välillä korjattava ja puhdistettava, mutta sitten tuli aika, että tällaisen kellon korjauksen taitajaa ei enää löytynyt. Viimeinen taisi olla Stockmannin vanha kelloseppä, joka katsoi kelloa kuin vanhaa ystävää ja sanoi haikeasti, että ”näitä ei enää juuri näe”. Merkkiä en nyt muista, mutta kello on mitä todennäköisimmin yhä tallella jossain ”aarrelaatikossa”. 

Voi olla, että rakkauteni tätä vanhaa kelloa kohtaan näkyy siinä, että tälläkin hetkellä molempien käytössäni olevien kellojen kellotaulu on suorakulmainen ja kehys metallinvärinen. Ja kun tästä kotia tänään pääsen, rupean katselemaan nurkkia sillä silmällä, että vanha kello jostain löytyisi.   

Marja-Liisa Rönkkö