Kello maalaustienisteillä

Ollessani pieni lapsilla ei kaikilla ollut maalla rannekelloa vielä 60-luvulla. Kun pääsin isäni apulaiseksi kesätöihin maalaushommiin, ostin ekasta palkastani oman ensimmäisen rannekelloni. Se oli punaisella kellotaululla oleva naisten leijona kello, joka minulla on vieläkin tallella täysin toimiva vuosimallia 1978. Olin silloin jo 16v., mutta elämä oli silloin maalla aivan erilaista kuin nykyisin. Kouluun äiti lähetti aamulla, kello soi välitunnille – ei tarvinnut henkilökohtaista kelloa vaikka monilla luokkakavereilla se oli. Hiukan köyhemmästä perheestä kotoisin olevalla ei tuhlattu lapsen kelloon. Ne olivat arvotavaroita, joihin lapset eivät saaneet koskea, etteivät ne menneet rikki. Olin hyvin ylpeä omasta uskomattoman kauniista kellostani, mikä ei tänä päivänä enää tunnu niin kauniilta kuin silloin. Kellon merkitys on kasvanut vuosivuodelta aikataulujen takia tärkeämmäksi, mutta rannekekellon ulkonäöllä on aina ollut merkitys minulle. Tällä hetkellä minulla on kolmas kello vasta menossa; kestävyys ja kaunis ulkonäkö tärkeimmät kriteerit. Ensimmäinen kelloni toimii vieläkin varakellona koska se ei ole patteri kello ja joskus patteri lopettaa toimintansa ennen kuin sen ehtii vaihtaa.

Tuula Hopia