Kello aina mukana

Oli 8-vuotissyntymäpäiväni vuonna 1975 ja kädessäni äitini ojentama pieni suorakaiteen muotoinen paketti, joka antoi jo vinkin siitä, mitä lahja piti sisällään. Silti avasin paketin jännittyneenä ystävieni seuratessa vierelläni. Ja siinä se oli: Leijona –merkkinen rannekello, jossa punainen nahkaranneke – unelmieni täyttymys! Tunsin suurta mielihyvää ja riemua katsellessani kelloliikkeen leimalla varustettua läpinäkyvää koteloa, jonka samettisiin alustaan kello oli kiinnitettynä. Varovasti otin kellon ja kiinnitin ranteeseeni. Nahkaranneke oli vielä hieman liian suuri hentoon ranteeseeni, mutta silti oma oikea kello sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja lähestulkoon aikuiseksi. Kelloni sai myös ansaittua ihailua ystäviltäni ja sukulaisiltani. 

Tätä ensimmäistä kelloani käytin aina rippikouluikääni asti, jolloin mielestäni kello oli ”lapsellinen” ja sain rippilahjaksi uuden, kultatublee -korukellon. Silti tuo ensimmäinen kelloni on pysynyt hellyttävänä muistona ensimmäisestä aikuismaisesta lahjasta. Sääli, että kello on vuosien myötä kadonnut useiden muuttojen ja elämänvaiheiden saatossa.

Liekö ensimmäisen kelloni tuottaman suuren merkityksen, mutta en voisi elää ilman kelloa ja etenkään rannekelloa, joita nykyään onkin kerääntynyt useampi kappale. Voisi jopa sanoa, että olen jossakin määrin addiktoitunut kellonaikoihjn, enkä pysty järjestämään elämääni ilman mukanani kulkevaa kelloa. 

Paula Hyvönen