Kaulakoru liipotinsilloista

Koru on kulkeutunut suvussa jo 1800-luvun puolesta välistä. Muistan korun jo lapsuudesta, kun leikin isoäitini hopeisen korurasian kanssa. Kaivoin koruja esille ja kokeilin niitä päälleni. Tämä koru jäi aina rasiaan, koska siitä puuttui osia ja siinä ei ollut lukkoa. Isoäitini kertoi minulle korun tarinan:
Koru menee suvussa aina vanhimmalle tyttärelle. Koru on tullut Suomeen Venäjän kautta Saksasta. Saksasta isoäitini isoäidin äidin perheeseen muutti kaksi kotiopettajaa, joiden tehtävänä olivat isoäitini muistelun mukaan saksan kielen ja musiikin opettaminen lapsille. Ilmeisesti koru on tullut heidän mukanaan. Koru on tehty kellon liipotinsilloista, ja yhtäkään samanlaista liipotinsiltaa korussa ei ole ollut. Koru kulkeutui sittemmin isoäidilleni. Hän käytti korua paljon, ihan arkikorunakin. Ja hän myös irrotti korusta paloja. Kuulemma hän antoi niitä nuoruudessa mielitietyilleen, jota hän nyt hieman katuu.

Kun koru tuli minulle oli isoäitini käynyt paikallisella kellosepällä laitattamassa koruun ketjut ja lukot, jotta sen sai jälleen kaulan ympärille. Käytin itse korua ensimmäisen kerran, kun sain sen valmistujaislahjaksi. Korussa oleva uusi ketju ja lukko eivät minun eikä isoäitini mielestä kumminkaan sopineet koruun, joten vein sen eräälle kultasepälle. Kultasepän luona koru sai pidemmät ketjut ja korusta tuli ennemmin kääty, kun kaulakoru. Näin koru jatkaa elämäänsä. Ja mitä tarinoita sillä olisi kerrottavana!

–  Anonyymi