Kadonnut kello löytyi lantakourusta

Sain ensimmäisen kelloni vuonna 1962. Olin silloin 12-vuotias. Kellon sain palkkioksi maalaiskodissani tehdystä työstä, jota en enää muista/pysty erittelemään. Kello oli nahkarannekkeinen Leijona, ja merkitsi minulle todella paljon. Itku tuli ja harmi oli vuosien mittainen, kun se katosi seuraavana kesänä heinälatoa polkiessani. Oli ”maan tapa”, että lapset olivat latojen täyttyessä viimeiset heinien painelijat ahtaissa ylänurkkauksissa. Kellon löysin seuraavana talvena navetan lantakourusta. Se, menikö kello lehmän vatsan kautta vai miten, ei selvinnyt. Eikä sillä lienekään mitään väliä, kun kävelemään Leijonani ei enää suostunut. Kellotta minun ei ole aikuistuttuani tarvinnut olla. Lato, johon kello silloin hävisi, oli uusi. Mutta muisto tapauksesta säilyy lyyhistymäisillään olevan latovanhuksen raunioissakin elinikäni.

Anonyymi