Isoisoäidin perintökello

Sain ensimmäisen kelloni isoäidiltäni v. 1992, kun menin ensimmäiselle luokalle. Se oli isoisoäitini entinen, metallinen ja merkiltään Leijona. Pidin kellosta enemmän, kun se ei ollut uusi..näin sillä jonkinlaista tunnearvoa jo silloin. Muistan, kun luokallamme muilla tytöillä oli tyttömäisiä vaaleanpunarannekkeisia kelloja ja itselläni oli tämä aikuismaisempi malli.. pidin sitä hienompana.

Aika tuntuu menevän paljon, paljon nopeammin nyt, kuin lapsena. Vaikka on kännykkäaika, tykkään silti yhä katsoa ajan rannekellosta. Kun rannekello on näyttävä, se on samalla myös käytännöllinen koru. Aina ei ole kiva kuljettaa puhelinta mukana.

Seinäkello ei ole menettänyt merkitystään, kotona ollessaan siitä näkee ajan kätevimmin..ellei sitten tietokoneella ole. Herätyskellona toimii hyvin sekä perinteinen että kännykän herätys, mutta tuntuisi aika turhalta ostaa enää uutta herätyskelloa, mikäli vanha menisi rikki.

Käytän kyseistä, ensimmäistä rannekelloani yhä, mutta myös muutama uusi on tullut hankittua.

Anonyymi