Enon opissa

Olen järkytellyt joskus hienoja rouva tuttujani kertomalla, miehen opettaneen minulle elämäni tärkeimpiä asioita, kuten tukan pesemään, pyörällä ajamaan, lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja kellon tuntemaan. Paljon muutakin hän opetti ankaralla kädellä.

Ensin opeteltiin tuntemaan kello ja sen viisarien tarkoitus. Harjoituskello oli tehty vanerista ja viisarit metallista.

Kyllähän siinä itkeä tihuutin, kun pelkäsin huutoa, väärän vastauksen annettuani. Mutta kellon siellä maalla opin niin hyvin että jälkeenpäin on kerrottu naapureidenkin sen oppineen.

Täytin 10 v. (1956) ja sain lahjaksi rannekellon. Se oli hopean värinen 11 kivinen (jos oikein muistan) se piti vetää aina illalla, siinä oli myös fosvoroidut viisarit, jotta näin sen pimeässäkin? Hihna oli ruskeata nahkaa ja merkki Leijona.

Olin oikein ylpeä kellostani, sain käyttää sitä koulussa ja laitoin sen vasempaan ranteeseen niin että taulupuoli tuli ranteen sisäpuolelle.

Monella koulukaverilla oli jo kello, joten ei se siellä kylillä mikään maankaato juttu ollut. Vaikka minulle olikin. Tämä mies joka oli enoni, oli sen minulle ostanut.

Kello kulki mukanani niin luistinrata reissut kuin salatanssitkin?

Kun koulu päättyi, lähdettiin Helsinkiin töihin. Sain paikan SOK tehtailta sisälähettinä, ja siinä virassa kello ja sen aika oli tärkeitä, kun joskus jouduin asioimaan kaupungilla

Toinen tärkeä kello oli vekkari joka aamuisin herätti minut junalle – sekin täytyi aina muistaa vetää iltaisin. Vekkari piti pahaa rämisevää ääntä, joten ei tullut mieleenkään jäädä nukkumaan.

Oltiin asuttu mummun kanssa kahden ja nyt hän oli vanhainkodissa, joten asuin yksin ja vastasin kaikesta itsenäisesti…

Aika kului, ikää karttui vuosi kerrallaan. Kellon hihnakin alkoi kulumaan, joten ostin siihen oikein hienon naisellisen metalli rannekkeen, se oli kuin renkaita peräkkäin, siroa ja nättiä.

Muotien vaihdellessa vaihtuivat hihnatkin kelloon, mielialatkin taisivat vaikuttaa. Mutta kellotaulu pysyi naarmuuntumattomana ja aina ranteen puolella valtimoa vasten.

Kello toimi moitteettomasti, vain hihnat pettivät.

Kello kulki mukanani n. 20 vuotta toimien ajan näyttäjänä aina siihen päivään asti kun se minulta pöllittiin. Näin ainakin vahvasti epäilen.

Sen jälkeen minulla ei ole rannekelloa ollut. Kaksi herätyskelloa näyttää ajan, hiukan päätä kääntäessäni. Niihin uusitaan patteri tarpeen vaatiessa.

Olen vain sanonut etten tarvitse kelloa. Minun aikamittari on luonto ja jos oikein kiire tulee, katson ajan Steissin kellosta.

Hyvä ja uskollisesti palvellut rannekelloni on varmasti pääsyt kellojen taivaaseen ja siellä lepäilee toisten kellojen joukossa, kertoen juttuja omistajastaan.

 

Marja Seitsonen

Asiasanat

artikkelit, muistot, tarinat