Enon herätyskello

Naapurissa asuvalla enollani oli maailman upein herätyskello. Kuparinen kello hänen takkansa reunalla oli jotakin, jota minun piti aina päästä ihailemaan, kun kävin kylässä. Kello ei tosin käynyt, mutta siinä oli sitä jotakin, jonka vain pieni tyttö tiesi ja tunsi.

Kun täytin viisi vuotta, oli eno käärinyt kellon pakettiin ja toi sen minulle syntymäpäivälahjaksi. ”Saat siitä kellon leikkimökkiisi”, hän sanoi ja teki minusta maailman onnellisimman ihmisen.

Viedessäni vielä samana iltana kelloa mökkiin, kävi niin hassusti, että kello lipsahti lattialle, mutta kuinka ollakaan, pudotuksen voimasta se lähti käyntiin. Riemullani ei ollut rajoja: Nyt minulla oli omassa leikkikodissani maailman kaunein kello, joka vieläpä kävi aikaa.

Tänään kello ei enää käy, mutta leikkimökkiä se koristaa yhä odottaen lapsenlasteni ihastelevia katseita!

Anonyymi