Äidin kello

Olin 12-vuotias koululainen, kesällä täyttäisin 13 vuotta. Oli vuosi 1938 meneillään. Monella tavalla se oli erikoinen vuosi. Oli paljon työtä. Keväällä oli pyrittävä oppikouluun, kesällä oli Helsingin stadionin vihkiäiset – Olin siellä jumppaohjelmassa mukana, ja niitä harjoituksia oli joka viikko maaliskuusta alkaen. Kaiken kukkuraksi sain pikkusiskon, jota olin aina toivonut. Kuinka monesti olinkaan miettinyt, että varmaan jo nyt 12 vuotiaana olisi omalle kellolle käyttöä. Kun olin aivan pieni tyttönen, isäni oli kertonut, että silloin kun olen kyllin vanha saisin äitini kellon! Ja sitten yhtäkkiä yllätys, yllätys, isä huomasi, että tänä keväänä olisi oman kellon aika. Eräänä iltana hän tuli luokseni ja sanoi: ”Nyt Maijaseni, sinun on aika saada käyttöösi äidin kello.” Hän otti pienestä rasiasta soman hopeisen rannekellon ja hymyili, kiinnitti sen ranteeseeni ja kertoi käyttöohjeet. Olin mykistynyt: Silmät ymmyrkäisinä tuijotin kelloa ja isää. Kiitin hiljaisella äänellä, isä meni omiin hommiinsa, minä painoin pääni tyynyyn ja itkin onnesta, ilosta ja surusta. Tiesinhän kellon tarinan. 

Joskus 1920-luvun alkupuolella isä oli antanut äidille kihlajaislahjaksi pienen hopeisen rannekellon. Luulen, että se oli onnellisten toiveitten lahja. He olivat nuoria. Suuri maailman sota oli äskettäin päättynyt, tulevaisuus näytti ihanan kirkkaan siniseltä, kuin keväinen taivas.

Isä oli syntynyt 1896, äiti 1895. He asuivat Helsingin Pasilassa ja sinne he myös perustivat perheensä. Heillä oli työtä ja perhe oli onnellinen. Isä, äiti, poika ja tyttö, voiko enempää toivoa? Mutta sitten yhtäkkiä onni kääntyikin. Äiti sairastui keuhkotautiin. Surun mustat pilvet peittivät onnellisen sinitaivaan. Äiti kuoli 1929, 34 vuotiaana. Isä, veljeni ja minä jäimme yksin. Enhän minä, 4 vuotias paljon silloin ymmärtänyt, ihmettelin vain, missä äiti on. Elämä kuitenkin jatkui. Jonkin ajan kuluttua sain uuden äidin. Kun menin ekalle luokalle kansakouluun, täti kertoi: Äidiltäsi jäi kaunis kello, saat sen sitten kun tulet vähän isommaksi – minua ujostutti: Ja nyt sitten olin ”vähän isompi”! Sain sen kellon. 

Ajattelin omaa äitiäni aina kun laitoin kellon ranteeseeni. Muistoja oli vähän, koska siihen aikaan ei paljon menneistä ajoista puhuttu. Muodostin itselleni äidistä kauniin muistojen ketjun. Olin nuori, koko elämä edessäni, äidin kellosta tuli ystävä. Se oli luotettava, turvallinen, arvokas niin kuin vain paras ystävä voi olla. Se oli tärkein aarteeni, aina lähelläni. 

Vuodet vierivät. Kello oli aina päivisin ranteessani.

Pääsin oppikouluun, voimistelin stadionin vihkiäisissä. Sisko kasvoi, ja sen vielä pikkvuveljekin. Elämä oli täynnä iloista toimintaa. Tulivat sotavuodet, rauhat, evakkoreissut. Olivat kirjoitukset, työelämä, avioliitto ja niin edelleen. Uskollinen ystävä, äidin kello, aina mukana seuraten, yhtä luotettavana, tarpeellisena ja kauniina.

Kihloja ostaessamme (1947) annoin kellosepän tarkistaa kelloni. Hän putsasi ja kiillotti sen hienoksi kiiltäväksi koruksi. Ja niin elämä jatkui. Onnellisesta avioliitosta saimme 5 lasta. Jokaisen syntyessä oli kelloystävä tärkeänä tekijänä mukana mittaamassa aikaa ja todistamassa viiden uuden ihmisen elämän alkua. Äidin kello oli aina mukana kaikessa, mitä suurperheen elämässä tapahtui. Ihania aikoja.

Kun olimme olleet 30 vuotta naimisissa mieheni ehdotti, että ostaisimme minulle uuden kellon, jota ei enää tarvitsisi aina vetää iltaisin. Ajatus tuntui haikealta ja vähän huikealtakin, mutta järki voitti tunteet, olihan äidin kello palvellut jo niin sanotusti eläkeikään saakka, eli n. 70 v.

Hellin, lämpimin muisteloin laitoin äidin kellon koteloon. Paljon muistoja hautautui sen mukana pöytälaatikkoon. 

Vieläkin, nyt kun kaivoin sen esiin, se toi tullessaan tuulahduksen eletyistä vuosista, muistoista, ilon, onnen ja surunkin päivistä. Aika rientää, ehkä nopeammin kuin ennen muinoin. Me vanhat vanhenemme nopeammin kuin nuoret. Ehkäpä jokin tällainen äidin kellon muisto kannustaisi nykyisiä elämään kypsyviä nuoria arvostamaan meidän vanhojen mummojen ja vaarien elämän pieniä, mutta meille niin arvokkaiden ja onnellisten asioiden muistoja. Silloin ajan kulumisen näyttämiseen riitti pieni hopeakello. Kuitenkin elämä meni eteenpäin. Aikaa oli kaikelle ja kaikille. Ilo, tyytyväisyys ja kiitollisuus pienistäkin asioista teki elämästä elämisen arvoista. Äidin kello – ihana muisto!

Anonyymi