Elfströmin kelloseppäsuku

Elfströmin kelloseppäsuku

Viipurilainen kelloseppäsuku on alalla Pohjoismaiden vanhin. Saman suvun hallussa on ollut kellosepänliike yhtäjaksoisesti yli kahdensadan vuoden ajan. Suvun juuret ovat Ruotsin Taalainmaalla. Ensimmäinen tunnettu kelloseppä suvussa oli Petter Elfström, joka muutti 1764 Loviisaan. Hän otti palvelukseensa kisällin ja kaksi oppipoikaa. Mestari valmisti kelloja Loviisassa vuosina 1764 – 1770. Kelloilla olikin menekkiä, mutta jotain meni tämän jälkeen ilmeisesti pieleen, sillä vuonna 1785 kaupungin maistraatti mainitsee hänet varattomaksi.

Petter Elfström päätti paremman elannon toivossa muuttaa perheineen Viipuriin, joka oli tuolloin kaksi kertaa suurempi kaupunki kuin Loviisa. Kaupunki kuului tuolloin Venäjän valtakuntaan, mutta siellä asui pääosin suomalaisia ja siellä noudatettavat lait olivat Ruotsin vallan ajalta. Perhe saapui Viipuriin vuonna 1788.

Petter Elfströmin vanhin poika Johan Gustaf meni oppipojaksi Viipuriin Anders Hulkoviuksen luokse ja pääsi vuonna 1778 kisälliksi muun perheen vielä asuessa Loviisassa. Elfströmin perhe seurasi myöhemmin perässä, mutta Johan Gustaf siirtyi kisälliaikansa loppuvuosiksi takaisin Loviisaan vuonna 1789. Johan Gustaf vietti loppuelämänsä Loviisassa. Hän kuoli 1808.

Johan Gustafin nuorempi veli Petter Ernst oli oppipoikana isänsä pajassa, mutta siirtyi vuonna 1776 helsinkiläisen kelloseppä Jacob Falckin palvelukseen. Hänestä tuli kisälli vuonna 1783 ja sai porvarisoikeudet samana vuonna. Petter Ernst Elfström teki mestarinäytteensä vasta vuonna 1791. Hän siis harjoitti kellosepän ammattia Helsingissä 8 vuotta ennen mestariksi valmistumistaan. Veljesten isä Petter Elfström kuoli 1799. Petter Ernst toimi Helsingissä kelloseppänä vielä vuoteen 1802, jonka jälkeen hän siirtyi hoitamaan isänsä liikettä Viipuriin. Hän piti liikettään Viipurissa aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1812.

Petter Ernst Elfströmin molemmat pojat jatkoivat isänsä ammattia. He saivat kellosepän oppinsa Pietarissa, mutta palasivat molemmat takaisin Viipuriin jatkamaan sukunsa perinteitä kelloseppinä. Koko 1800-luvun aina vuoteen 1940 saakka Elfstömien suvun kellosepät toimivat Viipurin kaupungin kelloseppinä. Kaupungin kellosepän tehtävä oli vaativa pesti, josta maksettiin avokätisesti. Siinä missä satamamestari sai 24 ruplaa vuodessa, sai kaupungin kelloseppä 60 ruplaa vuodessa. Heidän tehtävänään oli lähes 150 vuoden ajan kaupungin julkisten kellojen vetäminen, korjaaminen, öljyäminen ja oikeassa ajassa pitäminen. Monet Viipurin kelloista olivat myös Elfströmien valmistamia.

Elfströmien kelloseppäsuku 1900-luvulla

1860-luvulta lähtien Viipurissa kellosepänliikettä pitänyt Peter Ferdinand Elfström kasvatti kaikki kolme poikaansa Conradin, Rudolfin ja Georgin suvun perinteiden mukaan kellosepiksi. Oppipoikien kuten kelloseppienkin työt olivat lähinnä korjaustöitä. Isän keskittyessä taskukelloihin pojat korjasivat schwartzwaldin kelloja, seinäkelloja tai herätyskelloja.

Isän terveyden heiketessä pojat Rudolf (1877 – 1950) ja Georg (1881 – 1964) alkoivat hoitaa liikettä ja ostivat sen isältään vuonna 1904. Conrad oli lähtenyt jo sitä ennen omille teilleen. Liike menestyi ja oli hyvin arvostettu. Viipuri oli tuohon aikaan Suomen toiseksi suurin kaupunki ja Pietarin vaikutus oli vahva. Kauppayhteydet olivat vilkkaat. Elfströmin liikkeen alaan kuuluivat vähittäisliike ja kellonkorjaustyön lisäksi tukkukauppa ja maahantuonti.

Elfströmin veljekset olivat suvun perinteiden mukaisesti myös Viipurin kaupungin kelloseppiä. He hoitivat raastuvanoikeuden, maistraatin, rahatoimikamarin, hovioikeuden, kauppahallin, postin ja aseman kellot sekä ennen kaikkea Vanhankaupungin tornikellon.

Helmikuun 1940 pommituksissa Elfströmien liikehuoneisto Viipurissa Karjalankatu 10:ssä tuhoutui perin pohjin. Kaikki, minkä veljekset olivat rakentaneet 36 vuoden aikana, tuhoutui silmän räpäyksessä. 150 vuoden kellosepän perinne katkesi Viipurissa. Edessä oli muutto maan pääkaupunkiin. Talvisodan jälkeen Elfströmien kelloliike aloitti toimintansa Helsingin keskustassa.

Liike siirtyi vuonna 1957 Erik (s. 1911) ja Carl Elfströmille (1906 – 1982). Molemmat olivat olleet kellosepänopissa Rudolf ja Georg Elfströmillä. He suorittivat neljän vuoden oppilastyöt hyvin arvosanoin ja saavuttivat myöhemmin mestarin ja taiturin arvon. Veljekset Elfströmin liike oli varsinainen perheyritys, sillä veljeksien lisäksi siellä työskenteli Carl Elfströmin poika Kurt Elfström, joka oli saanut kellosepän oppinsa Kelloseppäkoulussa. Lisäksi liikkeessä työskenteli Erik Elfströmin vaimo Taimi Elfström, joka oli ekonomi ja hoiti liikkeen paperityöt.

Erik Elfström kuvaili kelloalan muutosta 1960- ja 1970-luvun vaihteessa ja alan synkkiä näkymiä Suomen kuvalehdessä 1992:

”Muutos kelloalalla alkoi vähitellen yli kaksikymmentä vuotta sitten. Kuultiin amerikkalaisista ihmeellisyyksistä, ’äänirautakelloista’. Pian tulivat kvartsikidekellot, ja kohta niitä myytiin jopa tavarataloissa. Huonoimmat olivat niin huonoja, ettei niihin kannattanut edes paristoa vaihtaa. Pelkkää krääsää, josta oli alalle vain harmia. Kelloseppien työmäärä väheni.”

Veljekset Elfströmin toiminta päättyi 1972, mutta suvun perinteitä ylläpitää yhä Kalle Elfstörmin poika Kurt Elfström, jolle kellojen korjaus on ollut rakas harrastus.

Lähde: Suomen Kellomuseo