Lattiakellot eli tutummin kaappikellot ovat olleet suosittuja siitä lähtien, kun niiden valmistamisesta tuli heiluriin ja käyntimekanismiin liittyvien keksintöjen ansiosta 1600-luvun puolivälissä mahdollista. Lattiakello on kellotyyppinä kotoisin Englannista ja Hollannista, joissa korkeita kellokoteloita alettiin valmistaa uuden mekanismin, heilurin ja painojen suojaksi.

Ruotsissa lattiakelloja alettiin valmistaa ”teollisesti”, kun Englannissa oppinsa saanut Christopher Polhem (1661-1751) aloitti manufaktuuritoiminnan Stjärnsundissa. 1700-luvun puolivälissä Taalainmaalle syntyi toinenkin kellokeskus – Mora. Koko pitäjän väki oli mukana kellojen valmistustoiminnassa. Talot ja torpat erikoistuivat jonkin osatyön suorittajiksi. Markkinoinnista vastasivat alueen suurtilalliset. Sekä Stjärnsundin että Moran kellojen markkina-alue ulottui Suomeenkin.

Lattiakellot olivat arvokkaita, joten aluksi niitä oli vain kirkoissa ja raatihuoneilla sekä aateliskartanoissa. 1700-luvun jälkipuoliskolla lattiakellon saattoi tavata jo varakkaan porvarisperheen salista.

Lattiakellojen koneistoja valmistivat myös maaseudun kellonrakentajat. Tarkalleen ottaen kellojen rakentaminen maaseudulla oli lainvastaista vuoteen 1824 saakka. Tätä sääntöä ei tosin kovin pontevasti valvottu. Suomalaisista kellonrakentajista tunnetuimpia ovat Könnit.

Kellonrakentajat myivät kellot yleensä ilman kaappia, joten asiakas rakensi kaapin itse tai teetti sen puusepällä. Tämä edesauttoi vanhojen muotojen ja tyylipiirteiden säilymistä käytössä sekä paikallisten koristeaiheiden sekoittumista niihin.

Lattiakellojen suosio oli korkeimmillaan 1800-luvun alkupuoliskolla. Niiden tuotanto alkoi kuitenkin hiipua 1800-luvun puolivälissä, kun markkinoille saapui Euroopan kellotehtaissa sarjatuotantoisesti valmistettuja ja tyyliltään uudenaikaisempia pöytä- ja seinäkelloja.

Lähde: Suomen Kellomuseo