Menu
Oppiajan perusluonne säilyi Suomessa ammattikuntalaitoksen lakkauttamisen jälkeen 1860-luvulta ennallaan. Kellosepän oli edelleen mentävä vanhemmalle kellosepälle oppia saamaan. Muutaman vuoden oppipoikana työskentelyn jälkeen kellosepäksi aikova saattoi aloittaa kisällinnäytteensä valmistelun. Laki ei kuitenkaan enää velvoittanut ammattia harjoittavia kelloseppiä kouluttamaan uusia kelloseppäpolvia, vaan se riippui usein yksittäisten kelloseppien omasta työvoiman tarpeesta ja halusta.
1870-luvun lopulta alkaen syntyi kaupunkeihin käsityö- ja teollisuusyhdistyksiä, joille kisälli- ja mestarinäytetyöt esiteltiin. Raadissa istuneet vanhemmat käsityöläiset arvostelivat työt ja myönsivät tai kielsivät kisällin- ja mestarinarvot. Porvarisvalaa ei enää tarvinnut vannoa, vaan kellosepän oli tehtävä ilmoitus elinkeinonharjoittamisesta paikallisviranomaisille tai siirtyä jonkun kelloseppäliikkeen palvelukseen.
Kisälleillä oli 1900-luvun alussa edelleenkin tapana kiertää mestarin palveluksesta toiseen oppiakseen erilaisia työtapoja ja saadakseen vaihtelua. Hyvä ammattimies saattoi olla varma, että hän löysi töitä.
Valvonnan ja yhteistoiminnan päättyminen johtivat ammattitaidon laskuun ja oppilaskoulutuksen tason heikkenemiseen, koska enää ei kiinnitetty huomiota koulutukseen tai ammattitaidon kohentamiseen vaan ammattikunnassa keskityttiin lähinnä paikallisten hintakartellien luomiseen.
Lähde: Suomen kellomuseo
