Olin yhteiskoulun ekaluokkalainen ja kaikilla toisilla oli rannekellot ja minusta ne kellot olivat tosi hienoja. Ajattelin mielessäni, että jospa minäkin saisin sellaisen. Tuo oli suuri haave, olinhan köyhästä maalaiskodista. Vanhempani saivat yhteiskunnalta tukea opiskeluuni. Sinä keväänä kun täytin 11 vuotta, mainitsin äidilleni kellon tarpeestani. Hän hymyili oudosti. Eihän meillä ole varaa, välähti mielessäni. Katsottuaan minua hetken hän käveli topakoin askelin kohti kirjahyllyä, otti sieltä vanhaan kirstuun sopivan avaimen ja sanoi: ”Tämän olin kyllä ajatellut antaa vähän myöhemmin, mutta kun näyt sitä niin kovin tarvitsevan, niin saat sen nyt. Muista ettet kadota sitä. Olen sen itse omilla rahoillani tienannut työskennellessäni naapureiden karjakeittiöissä, lehmien hoitajana. Silloin en vielä tuntenut isääsi.” Äiti laittoi kellon käteeni. Se oli suorakulman muotoinen, kirjontakoristeinen ja nahkaremmillä kiinnitettävä antiikkikello. ”Voi äiti! Enhän minä voi sitä ottaa – hukkaan vielä”.
Seuraavana koulupäivänä en meinannut keskittyä opettajan puhumiseen, kun katselin rakasta uutta kelloani tuon tuostakin.
Äidin tunteella antama kello oli mukanani monet vuodet saaden uudet ranneketjut nahkahihnan katkettua.
Kuinka ollakaan, ajan myötä vanha kello hajosi ja hävisi tietämättömiin. Kuten olin äidille sanonutkin, sitä kelloa en unohda koskaan.
Uldika