Leijona-kello rippilahjaksi

Olen 54-vuotias, Pohjois-Karjalassa kaivosmiehen perheen neljänneksi, nuorimmaiseksi lapseksi syntynyt. Elinolosuhteet olivat maaseudulla vaatimattomat ja rahaa oli niukasti käytössä. Siihen aikaan oli tapana, että pojat saivat rippilahjaksi ensimmäisen kellonsa. Niin myös minä sain rippipyhänä kiinnittää ranteeseeni upouuden Leijona-merkkisen kellon. Tunne oli mahtava ja varsinkin poikaporukoissa kelloja vertailtiin ja niillä ylpeiltiin. Kelloon kuuluva nahkaranneke kului pian kovassa käytössä ja seuraavaksi hankin siihen pestäväksikin soveltuvan, pujotettavan ”nailonrannekkeen”. Seuraava ranneke olikin jo taas leveä, niittikoristeinen nahkaranneke, jollaiset olivat muotia 1970-luvun alkupuolella ensimmäistä kertaa.

Leijona-kello oli varsin kestävä, perusmalliltaan vedettävä. Ajassa se pysyi perin hyvin, tarkistus tapahtui radion äänimerkistä silloin tällöin. Ongelmana oli vesitiiviys, lasikuvun alle kertyi kosteutta, joka tiivistyi keskelle kupua läpinäkymättömäksi höyryksi. Kellohan oli valmistajan mukaa vesitiivis, ilmeisesti murrosikäisten nuorukaisten leikit kuitenkin olivat liian rajuja ja kelloa ei aina muistettu riisua esim. uimaan mennessä.

Aikuisilla, vanhemmilla miehillä, kellona tuohon aikaan oli usein vielä taskukello, eli ”taskunauris”, kuten ko. kellotyyppiä nimitettiin. Rannekellot yleistyivät heidän keskuudessaan verkkaan ja tyypillistä merkkipäivä- tai palveluvuosilahjaakin, eli rannekelloa pidettiin useimmiten piirongin laatikossa ja arkikellona toimi perinteinen taskukello vitjoineen.  

Pekka Laakkonen