Pieni runotyttö

Vuosi on täytynyt olla jotakuinkin tarkalleen 1972. Edessä oli rippikoulu – kuinkas muutenkaan, kaikki kävivät tuolloin kyseisen ”koulun” – ja lähdin matkan päähän leirille. Paikkana oli kansanopisto, keskellä ei mitään, näin muistelen. Kesä oli kuuma, vihasin lentopalloa, katekismus piti opetella ulkoa ja hiukseni värjäytyivät jossain vaiheessa vaaleanvihreiksi paikallisesta vedestä. Kahta päivää ennen leirikoulun loppua opisto syttyi tuleen. Salama iski, olin itse valveilla tuon yön. Koko rakennus paloi maan tasalle, hulapaloo oli melkoinen. Itse muistan tapahtuman lähinnä jännittävänä, vaikka ryntäsin viimetipassa savun sekaan hakemaan uusia kenkiäni.. ja kun pääsin ulos, rakennuksen katto romahti.

No, tätäkin selvemmin muistan rippilahjani. Se oli mustassa kapeassa laatikossa oleva Leijona-kello, kaunis ja yksinkertainen. Mutta minusta se näytti oikealta kultakellolta. En juuri tullut toimeen isäni kanssa, mutta tämän lahjan sain nimenomaan isäni kädestä. Ehkä juuri siksi kellolla oli minulle poikkeuksellisen suuri merkitys. Ja se kello kulki ranteessani läpi lukiovuosien, kunnes eräänä kuumana kesäpäivänä, kun olin jo saanut ajokortin ja luvan ajella isän vaaleanvihreällä Cortinalla, pyyhälsin huoltoaseman pihalle, tappelin bensakorkin kanssa, riisuin jostain syystä hetkeksi kellon ranteestani, sain pissapojan täytettyä ja bensaa tankkiin ja lähdin. Ikkuna oli auki ja kun renkaan alta kuului rits.. muistin rakkaan Leijonani. Voi sitä tuskaa!

Vuodet vierivät ja koko elämäni aikana minulla ei sittemmin ollut kuin yksi tai kaksi muuta rannekelloa, kunnes lakkasin tyystin pitämästä ranteessani mitään. Nyt kun näkö on huono ja kännyköiden näytöt mitä ovat, kaipaan jälleen kunnon rannekelloa.

Leijonaa lämmöllä muistaen, pieni runotyttö.

Anonyymi