Kelloseppien Kelloseppäliitto perustetaan 1907

Suomen Kelloseppäliiton perustivat alansa ammattitaidosta ja kellokaupan epäreiluista kilpailukeinoista huolta kantaneen kellosepät. Nämä teemat ovat olleet esillä liiton koko historian ajan. Järjestäytyneet kellosepät ovat pyrkineet ohjaamaan alan kehitystä sekä sisäisin päätöksin että toimimalla etujärjestönä. Liitto perustettiin vuonna 1907. Idean isinä on pidettävä turkulaisia kelloseppiä F. A. Ahlströmiä (1869 – 1940), Gottfried Anderssonia (1872 – 1950), Hjalmar Fäldéniä, D. A. Fäldéniä ja Ferdinand Kangasniemeä (1871 – 1933). Heidän aikomuksenaan oli ostoyhtiön tai osuuskunnan aikaansaaminen ulkomaalaisten tavaroiden maahantuontia varten. He olivat tuolloin nuoria miehiä, eikä heitä sitonut ammattikunta-aikaan liittyvät perinteet tai tavat. Perustavassa kokouksessa kesäkuussa 1907 keskusteltiin liiketoiminnallisesta yhteistyöstä ja liittotoiminnan aloittamisesta. Liiton toiminta lähti kangerrellen käyntiin. Tehtäviksi nousivat tuontikiintiöihin vaikuttaminen ja kelloalan salakaupan kitkeminen. Vuonna 1919 hyväksyttiin uusi korjaushinnasto, jossa määriteltiin töiden minimihinnat.

Vuoden 1907 liittokokouksessa esiteltiin Kelloseppä-lehden ensimmäinen näytenumero. Sen oli kokonaan kirjoittanut ja toimittanut kelloseppä Juho Holmsten-Heiniö. Hän asetti julkaisulle aatteellisesti ja sisällöllisesti kovat tavoitteet. Suurista tavoitteista huolimatta seuraavaa lehden numeroa saatiin odottaa vuoteen 1921. Suomen Kelloseppä –nimisenä lehteä ryhdyttiin julkaisemaan 6 kertaa vuodessa. Lehden linjaksi määriteltiin kelloseppien yhteishengen kehittäminen ja ammattitaidon edistäminen. Kelloseppäliiton jäsenmäärä kasvoi nopeasti 1920-luvun kuluessa. Vuonna 1921 liitossa oli 71 jäsentä. Vuoteen 1929 mennessä jäsenmäärä oli noussut huikeaan 407 kelloseppään.
1920-luvulla kelloala sai nauttia talouskasvusta. Työtä oli tarjolla koko maassa, asiakaskunta laajeni ja rahatalous levisi 1920-luvulla entistä vahvemmin myös maaseudulle, minkä vuoksi kelloseppien elinehdot väljenivät pikkukaupungeissa ja kirkonkylissä. Kello oli edelleen arvostettu esine, joka oli kuitenkin nyt entistä useamman ulottuvilla. Monet tytöt ja pojat saivat ensimmäisen kellonsa rippilahjaksi. Käytössä olivat yhä pääosin tasku- ja kaulakellot. Rannekelloja tuotiin maahan 1920-luvulla vielä niin vähän, ettei niitä edes tilastoitu.

Hyvät vuodet päättyivät 1929 lopulla tapahtuneeseen New Yorkin pörssiromahduksen laukaisemaan talouslamaan, jonka vaikutukset ulottuivat myös Suomeen. Kellojen tuonti romahti pula-aikana. Kellojen hinnat nousivat huimasti, kun markka oli irrotettava kultakannasta vuonna 1931. Kellosepät selvisivät laman yli korjaustöiden avulla. Lisätienestiä kellosepät saivat muiden tuotteiden myynnillä ja korjauksella. Monet kellosepät joutuivat lopettamaan toimintansa kiristyneen taloudellisen tilanteen vuoksi. Vuodesta 1931 lähtien L.N. Tuomi toimi lehden päätoimittajana aina vuoteen 1958 saakka. Tuomen sydämenasiana oli kelloseppien ammattitaidon kasvattaminen. Hän kirjoitti runsaasti artikkeleita kellotekniikasta – teoriassa ja käytännössä. Tuomi myös käänsi artikkeleita saksankielestä sekä pyrki luomaan alan suomenkielistä sanastoa. Kellojen myynti lähti nopeaan kasvuun 1930-luvun puolessa välissä. Kellosepänala laajeni, mutta työntekijöiden määrä väheni. Alalla vallitsi paikoin jopa työvoimapula. Osaavia kelloseppiä yritettiin haalia aina ulkomaita myöten.

Lähde:  Suomen Kellomuseo