Menu
Kun kellon rakennus ja korjaus eriytyivät omaksi ammatikseen 1500-luvulla, kellosepät järjestäytyivät ammattikunnaksi ensimmäisenä Saksassa. Ranskassa saivat ensimmäisenä Euroopassa Pariisin kaupungin kellosepät ammattikuntansa säännöt vuonna 1544. Näissä säännöissä oli hyvin tarkat määräykset, jotka säätelivät kelloseppien keskinäisiä suhteita ja suhteita asiakkaisiin.
Varsinaiset ammatillisen koulutuksen saaneet kellontekijät eli kellosepät olivat vielä 1500- ja 1600-luvuilla Ruotsissa harvinaisia. He toimivat pääasiallisesti Tukholmassa. He eivät vielä muodostaneet omaa ammattikuntaansa, vaan he kuuluivat siihen suureen ryhmään, joka kulki Ruotsissa nimellä ”klensmeder” eli hienosepät.
Näillä kellontekijöillä oli jo 1500-luvulla oma ammattinimityksensä, ruotsiksi ”segermakare” tai ”seijarmästare” Vastaavasti oli kellon nimitys ”säjare” tai ”säjarsvärk”. Nimitys viittasi saksan kielen sanaan ”Zeiger” eli viisari, osoitin ja verbiin zeigen eli osoittaa tai näyttää.
Kellontekijät olivat 1500-luvun Ruotsissa oikeastaan hienoseppiä, jotka sivutöinään tekivät seijareita. Kellojen kysyntä oli vähäistä ja vain suuraatelisilla, kirkolla ja kaupungeilla oli varaa seijareitten hankintaan. Tämän vuoksi kellontekijöillä ei ollut vielä mitään syytä ammatilliseen järjestäytymiseen.
Kun ensimmäiset ammattikunnat perustettiin Ruotsin valtakuntaan 1600-luvulla, oli ammattikuntalaitos elänyt Länsi-Euroopassa jo satoja vuosia. Aikaisemmin oli Ruotsissa kuka tahansa saanut harjoittaa rajoituksetta elinkeinoaan. Vasta Kustaa Vaasan aikaan 1500-luvulla kuningas ryhtyi säännöstelemään alamaistensa elämää ruohonjuuritasolla. Tällöin ryhdyttiin säännöstelemään myös käsityöläisammattien harjoittamista. Rajoituksia säädettiin kiihtyvään tahtiin vuodesta 1546. Määräysten myötä 1600-luvun alussa vallitsi jo ammattikuntapakko.
Vanhin ammattikuntajärjestys, joka koski myös kelloseppiä ja oli voimassa koko valtakunnassa, oli vuodelta 1622. Se oli Seppien Ammattikunnan Killan ammattikuntajärjestys. Järjestyksessä lueteltiin kaikki ammattikuntaan kuuluvat. Mukaan luettiin myös seijarin- eli kellon tekijät (”Säger- eller Uhrmakare”). Säännöissä määrättiin myös kellosepän mestarinnäytteen tekemisestä. Sen mukaan kellosepän oli tehtävä iso seijari, joka lyö joka tunnin kahteen päällekäin olevaan tiukuun, näyttää tunnin sekä seitsemän planeetan kulun (”Skal en Uhrmakare giörä en stoor Seijare, som slår hwar Tijma, mes twå klockor öwer hwarandra, som wisa timan och the 7 Plateter”). Tästä vaativasta mestarinnäytetyöstä luovuttiin vuonna 1655.
Seppien ammattikunta oli vuosisatojen kuluessa jakaantunut erilaisiin ala-ammattikuntiin, jotka kahinoiden kilpailivat keskenään asiakkaista ja syyttivät toinen toisiaan tunkeutumisesta omalle erikoisalalleen. Seppien ala-ammattikuntina voidaan katsoa toimineen mm. paistivartaan tekijöitä, lukkoseppiä, naulantekijöitä, erilaisten työkalujen tekijöitä, aseseppiä ja kellojousen tekijöitä.
1600-luvun jälkipuoliskolla Tukholman hienosepät ja kellosepät erosivat yhdessä seppien ammattikunnasta. Kellosepät eivät kuitenkaan kauaa viihtyneet hienoseppien seurassa. Tukholman pormestarin ja kaupungin raadin päätöksellä 12.6.1695 kellosepät erosivat hienosepistä ja muodostivat oman ammattikuntansa. Mitään omaa ammattikuntasääntöä ei kuitenkaan laadittu, vaan yleiset ammattikuntasäännöt olivat kelloseppien kohdalla voimassa.
Turun ja muiden Suomen kaupunkien ammattikunnat saivat Hansa-kauppiaiden ja heidän mukanaan tulleiden käsityöläisten välityksellä vaikutteita Pohjois-Saksasta ja Baltiasta. Suomessa ammattikuntasäädöksiä alettiin soveltaa samanaikaisesti Ruotsin kanssa jo 1500-luvun kuluessa, mutta ammattikuntien historia alkaa meillä varsinaisesti kuitenkin vasta 1620-luvulla. Ensimmäisenä syntyi suutarien ammattikunta Turkuun vuonna 1624.
Ammattikuntien järjestäytyminen eri kaupungeissa oli vaihtelevaa. Käytännöissä oli kaupunkien välillä suuriakin eroja. Missään Suomen kaupungissa ei kellosepillä kuitenkaan ollut omaa ammattikuntaa. Säännösten mukaan ammattikunnassa oli oltava vähintään kolme mestaria. Jos kaupungissa ei ollut niin montaa mestaria, voivat eri kaupunkien mestarit yhdessä muodostaa ammattikunnan.
Turussa olivat ammatilliset olot ja koko ammattikuntalaitos järjestäytynyt osittain toisin kuin muissa Suomen kaupungeissa. Turkuun oli 1600-luvun alussa asetettu kaikkien käsityöläisten yhteinen ammattikunta, pääammattikunta, jonka alaisia olivat kaikki kaupungin ammatinharjoittajat, niin yhden kuin kahdenkin mestarin voimin ammattia harjoittavat kuin ala-ammattikunnatkin. Pääkilta toimi yhdistäjänä eri ammattikuntien kesken. Se oli suuri ammattikunta, jonka alajaostoja muut olivat. Pääammattikuntaan suoraan kuuluviin ammatinharjoittajiin sovellettiin ammattikuntien yleisiä määräyksiä.
Kellosepillä olisi ollut oikeus perustaa oma ammattikuntansa muiden kaupunkien kelloseppien kanssa, mutta näin ei tehty. Suomessa kellosepät olivat itsenäisiä ammatinharjoittajia, jotka olivat saaneet porvarioikeudet useimmiten maistraatin kautta, toisin kuin muiden ammattikuntien jäsenet tavallisesti.
Vuoden 1625 huhtikuussa perustettiin Turkuun seppien ammattikunta ja muutamia vuosia myöhemmin, helmikuussa 1633, siirrettiin tähän ammattikuntaan kaikki kaupungin hienosepät, pyssy-, pistooli- ja kannussepät, kellosepät, sapelisepät sekä varsinaiset sepät. Vuosisadan lopulla, 1689 pyysivät kuitenkin hienosepät oikeutta perustaa oman ammattikuntansa. Anomus hyväksyttiin ja hienosepät saivat haltuunsa vanhan ammattikunnan ja kaikki muut siirrettiin suoraan pääkillan alaisiksi. Tämä päätös aloitti pitkäaikaiset riitaisuudet ammattikuntalaitoksessa Turussa. Osa pääkiltaan siirretyistä sepistä erosi killasta ja hakeutui suoraan jonkun tukholmalaisen ammattikunnan alaiseksi.
Turun kellosepät kuuluivat seppien ammattikuntaan sen perustamisesta 1633 hienoseppien ammattikunnan perustamiseen vuoteen 1689. On kuitenkin muistettava, että kaupungissa asui vakituisesti vain yksi kelloseppä: Michel Albert vuosina 1675 – 1694. Turussa kellosepän tehtäviä hoitaneet kellosepät asuivat kaupungissa yleensä vain tilapäisesti ja kuuluivat siis luultavasti kotikaupunkinsa ammattikuntaan ja osallistuivat Turun ammattikunnan toimintaan vain satunnaisesti.
Vuonna 1689 määrättiin, että jokaisen Turun käsityöläisen oli kirjauduttava pääkiltaan. Näin joutuivat tekemään kellosepätkin. Turun kellosepät eivät nyt kuuluneet mihinkään erityiseen ammattikuntaan, vaan olivat ammattikuntalaitoksen yleisten tapojen ja perinnäistapojen alaisia. Näin Turun ammattikuntalaitos alkoi muistuttaa muiden Suomen kaupunkien ammattikuntalaitosta.
Turun pääkillan yli puolivuosisataa kestänyt heikkous antoi kaupungin kellosepille ammatin laadusta ja tärkeydestä johtuen verraten suuret vapaudet ja erikoisedut. Pienestä lukumäärästä johtuen Suomen kellosepät eivät olisi 1600-luvulla pystyneet perustamaan omaa ammattikuntaa eikä siihen tuntunut olevan tarvettakaan. He olivat todennäköisesti melko tyytyväisiä itsenäiseen asemaansa.
Suomen muissa kaupungeissa ei ollut vielä 1600-luvun lopulla ammattikuntia eri käsityöammatin harjoittajille. Kaikki käsityöläiset kuulivat pääammattikuntaan. Sen jäsenten, siis kaikkien käsityöläisten, keskuudesta valittiin edustajat kaupungin maistraatin kokouksiin, jossa päätettiin kaupungin kaikista asioista yhdessä kaupungin porvareiden kanssa.
Lähde: Suomen Kellomuseo
