Menu
Kellon rakennus ja korjaus eriytyivät omiksi ammateikseen 1500-luvulla. Kellosepäntöitä oli 1600-luvulla Turussakin niin vähän, ettei edes yhdelle ammattimiehelle riittänyt jatkuvasti töitä. Turussa kellosepäntöitä tekivät varhaisessa vaiheessa myös hienosepät. Ensimmäisiä Turun kelloja korjailleita hienoseppiä olivat Bengt hienoseppä, joka korjasi kirkonkelloa vuosina 1609 ja1615, Jaakko Seppä vuonna 1628, kirkkoseppä Erik vuonna 1681 ja hienoseppä Erik Ertman vuonna 1687.
Suomessa 1500- ja 1600-luvulla toimineet varsinaiset kellosepät olivatkin ulkomaalaisia kelloseppiä, jotka kiertelivät ympäri Eurooppaa elantonsa perässä. Osa heistä jäi maahan pysyvästi ja osa heistä vain väliaikaisesti. Suomeen kelloseppiä tuli tuolloin pääasiassa Saksasta, mutta myös, Tallinnasta, Ruotsista ja Norjasta. Ensimmäinen ulkomaalainen Suomessa toiminut kelloseppä, Hans Kellomestari toimi Turussa 1597 – 1600. Hänen mainitaan korjailleen Turun tuomiokirkon ”seijarivärkkiä”. Hän takoi myös kahden apulaisensa kanssa pyhän Henrikin kellon akselin.
Viipurissa on jo vuodelta 1600 saatavissa tietoja kelloista ja kellosepistä. Tuolloin asetettiin kaupungin kirkon tapuliin tuntikello. Viipurin linnassa oli tätäkin vanhempi kello, sillä vuonna 1619 kaupungin tilikirjassa mainittiin linnan vanhan kellon joutuneen epäkuntoon ja apuun oli kutsuttu Laurens Kellontekijä valmistamaan uusi seijari linnaan. Samassa yhteydessä mainittiin kaupungin kellon olevan kunnoton ja se määrättiin myös korjattavaksi.
Viipurissa oli jo 1630-luvun lopulla merkitty kaupungin palkkaussääntöön menoeräksi kaupungin kellosepän palkka. Hänen tehtävänään oli vetää kaupungin kellot, rasvata ja korjata ne. Laurens Kellontekijän jälkeen kellosepän virkaa hoiti Laurens Meyer vuoteen 1643 asti. Hän oli ensimmäinen Suomessa vakituisesti asunut kelloseppä.
Ainaiset tulipalot olivat puurakenteisissa kaupungeissa keskiajalla ja uuden ajan alussa ainainen uhka. Ne vaurioittivat myös Turun kivistä kirkkoakin ja sen kelloa. Vuonna 1627 kutsuttiin seijarimestari Laurens Meyer Viipurista valmistamaan uusi tornikello vanhan tilalle, joka oli vaurioitunut tulipalossa. Mestari sai työnsä valmiksi vuotta myöhemmin. Palkakseen hän sai 200 taaleria ja neljä tynnyriä ruista, joka oli tuohon aikaan merkittävä summa. Laurens Meyer lähti Turusta vuonna 1629 takaisin Viipuriin. Tämän jälkeen porvari Martti Kärnä palkattiin tuomiokirkkoon ”kellonasettajaksi”. Mestari Meyer palasi Turkuun 14 vuotta lähtönsä jälkeen vuonna 1643. Tällöin hän lupautui 200 kuparitaalerista valmistamaan uuden ”seijarilaitoksen” raastupaan.
Työnsä valmistuttua mestari Meyer palasi taas Viipuriin ja Turun kellosepän tehtäviä palkattiin hoitamaan vuonna 1644 Aegidus Kelloseppä, ja vuosina 1645 – 1647 Johan Seijarintekijä. Vuosina 1666 – 1668 mainitaan Turussa toimineen kelloseppä Herman Ekestädt. Hän kuitenkin riitaantui paikallisten porvareiden kanssa, ja tuomittiin vuonna 1667 porvariston vaatimuksesta menettämään kaikki kellonsa väärinkäytöstensä hyvittämiseksi. Turkulaisten kelloja korjaamaan kutsuttiin tuolloin Saksista Christian Rybner.
Hän ei kuitenkaan ollut enää kaupungissa kun, Laurens Meyerin tekemä kello Turun tuomiokirkossa kieltäytyi toimimasta vuonna 1670. Tällöin turkulaiset tekivät sopimuksen norjalaisen kelloseppä Erich Hornmothin kanssa. Mestari sitoutui korjaamaan vanhan tornikellon sekä valmistamaan uuden pienemmän kellon, joka löisi myös neljännestunnit. Erich Hornmothia kohtasi kuitenkin henkilökohtainen tragedia, joka katkaisi hänen uransa. Hän sokeutui, eikä pystynyt viemään työtään enää päätökseen. Sokea Hornmoth muutti vuonna 1672 Narvaan, missä hän kuoli vuonna 1696.
Kelloa korjaamaan palkattiin Hornmothin lähdön jälkeen kelloseppä Hans Kristoffer Pilgram. Työ jäi häneltäkin kesken, sillä hänet murhattiin vuonna 1672. Turun tornikello oli ollut mestari Hornmothin sydämen asia ja hän toimittikin ennen kuolemaansa vuonna 1675 Turkuun seijarimestari Michel Albertin jatkamaan työtään. Kellonkorjaamisesta oli luvattu Hornmothille ja nyt siis myös Michel Albertille 2500 riikintaaleria, joka oli huimaava summa tuohon aikaan.
Turun tuomiokirkon kellon korjaajaksi palkattu Michel Albert ei saanut tornikelloa kuntoon ja hänet haastettiin työn myöhästymisestä tuomiokapitulin oikeuteenkin. Kelloseppämestarin epäonnistumisen sai maksaa kellon asettajana toiminut Göran Tyte, joka istui useita kertoja jalkapuussa, koska jumalanpalvelukset olivat myöhästyneet huonosti toimineen kellon vuoksi. Kellon oikeasta käynnistä riippui se, että seurakunnan jumalanpalvelukset pidettiin oikeaan aikaan.
Vaikka Michel Albert ei onnistunut korjaamaan Turun kirkon kelloa kovinkaan hyvin, hän oli ainoa Turun kellosepistä, joka asui kaupungissa pysyvästi. Michel Albert korjaili turkulaisten kelloja vuosina 1675 – 1694. Tämä mestari teki sunnuntaisinkin töitä, mistä hän sai ankaran kirkkokurin aikana monta kertaa nuhteita. Michel Albert ei kuitenkaan ollut ”jumalaton”, vaan kelloseppä, joka koko sydämeltään oli syventynyt kellojensa saloihin pyhäpäivinäänkin. Mestari korjaili vuonna 1678 tuomiokirkon isoa seijariakin. Hän valmisti linnaan vuonna 1683 kellon ja vuonna 1688 korjasi ja piti kunnossa raastuvan kelloa. Raastuvan kellon korjauksesta hänen mainitaan saaneen niin hyvän palkkion, että hänet vuonna 1693 velvoitettiin valmistamaan samaan hintaan kelloon uusi viisari.
Maan harvat kaupungit tarjosivat kellosepille töitä mm. julkisten rakennusten kellojen rakentamisessa ja kunnossapidossa. Suurimpien kaupunkien kellosepillä oli vaativa tehtävä hoidettavanaan. Heidän piti vetää kaupungin kellot, rasvata ne, korjata ja yleensäkin huolehtia niistä, että ne näyttivät oikeaa aikaa. Tehtävä oli vaativa, sillä kellot olivat epätarkkoja ajannäyttäjiä ja niitä piti jatkuvasti asettaa oikeaan aikaan. Kelloseppä sai pormestarilta ja raadilta ankarat nuhteet, jos kellot näyttivät aikaa epätarkasti.
Kaupungin kellot olivat asukkaille varsin tärkeät ja hyödylliset. Oikeaa aikaa näyttävä kello vaikutti kaikkiin kaupungin asukkaisiin, sillä vielä 1600-luvulla kaupungin tornikello oli ainoa ihmisten aikaa säätelevä kello. Ensimmäiset henkilökohtaiset kellot alkoivat yleistyä vasta 1700-luvulla.
Viipurin kellon asettaja Trojanus Burchardtista kerrotaan vuodelta 1691, että hän oli hoitanut tehtäväänsä huolimattomasti. Joskus tapulin kello löi kaksi, joskus kolmekin kertaa tunnissa. Toisinaan kello viivytteli käyntiään niin, että tunti venyi kahdeksi tunniksi. Tästä eivät pitäneet etenkään Viipurin lukion oppilaat, jotka eivät ymmärrettävistä syistä katsoneet suopeasti kahdeksikin tunniksi venyviä tunteja luokissaan. Tämän vuoksi he hyökkäsivät joukolla kellotornissa työskentelevän Burchardtin kimppuun ja pieksivät miehen henkihieveriin. Mies ei toipunut koskaan löylytyksestä, vaan kuoli seuraavana vuonna.
Vuonna 1550 perustettu Helsingin kaupunki oli vielä 1600-luvulla vaatimaton kyläpahanen. Se siirrettiin vuonna 1640 vanhalta paikaltaan Vantaanjoen suulta nykyiselle paikalleen. Helsingin kirkkoon asetettiin tornikello 1660-luvulla. Tämän vuoksi kaupunkiin tarvittiin kellon asettaja. Ensimmäiset kellon huoltajat eivät kuitenkaan olleet kelloseppiä, vaan hienoseppiä tai pistooliseppiä. Helsinkiin tuli 1680-luvulla Tallinnasta ensimmäinen kelloseppä: Gotthardt Fock. Hänen mainitaan kuolleen vuonna 1681. 1600-luvun viimevuosina Helsinkiin tuli toinen tallinnalaiskelloseppä: Carl Gottfriedh Seyllendorf. Isonvihan aikaan Helsingissä vaikutti kelloseppä Daniel, joka kuoli 1710 todennäköisesti ruttoon. Kaupunkiin asettui ensimmäinen kelloseppä pysyvästi vasta 1760-luvun lopussa.
Muissakin Suomen kaupungeissa oli julkinen kello jo 1600-luvulla. Useimmat silloiset rannikkokaupungit saivat tuolloin ensimmäisen kellonsa. Kelloja kävivät korjaamassa kiertävät kelloseppämestarit. Hannu Seijarintekijä kävi Porissa vuonna 1635 asentamassa aikakellon kellotapuliin. Vaasassa oli kello 1650-luvulla sekä kirkontornissa että raatihuoneen tornissa. Uudessakaupungissakin oli kaksi kelloa 1600-luvulla, sielläkin raatihuoneen ja kirkon tornissa. Kellojen asettajat tai huoltajat olivat ilmeisesti hienoseppiä. Vaasa ja Pori saivat varsinaiset kelloseppänsä 1770-luvulla ja Uusikaupunki vasta 1800-luvulla.
Suomen suurimmissa kaupungeissa oli siis kelloja ja kellosepät olivat haluttuja ammattimiehiä jo 1500- ja 1600-luvulla, mutta omasta takaa niitä ei kaupungeissa vielä ollut. Kiertävät kellosepät tarjosivat palveluksiaan asettuen kaupunkeihin asumaan kuka pidemmäksi, kuka lyhyemmäksi aikaa. Heidän velvollisuutenaan oli kuitenkin ottaa Suomessa ollessaan palvelukseensa paikallisia oppipoikia. Ulkomaalaisten mestareiden oleskelut maassa olivat kuitenkin lyhyitä ja lyhyeksi jäivät myös oppipoikien opinnot. Vielä 1600-luvulla ei esitetty yhtäkään kisälli- tai mestarinäytetyötä kaupunkien maistraateissa.
Lähde: Suomen Kellomuseo
