Ammattikuntien aika päättyy - kellosepän ammatinkuvan muutos

Elinkeinovapauden toteutuminen lopetti ammattikuntien toiminnan, minkä jälkeen käsityöläisten yhteistoiminta oli satunnaista. Muutos sai kuitenkin talouden pyörät liikkeelle, mikä antoi vauhtia kelloseppien liiketoiminnalle. Tästä seurasi kelloseppien työnkuvan muutos 1800-luvun lopulla. Aiemmin kellosepät keskittyivät lähinnä korjaustöihin ja kellojen valmistukseen. Yhä useammat kellosepät kuitenkin alkoivat tehdä kellokauppaa elinkeinovapautuksen myötä, mihin pakotti etenkin suuremmissa kaupungeissa vuokratason nousu. Kellojen tukkukauppa yleistyi myös Suomessa 1800-luvun lopulla. Kelloseppämestarista tuli liikkeen harjoittaja.

Liikkeet olivat ulkopuolelta vaatimattoman näköisiä. Kaikki, mitä kadulta näkyi, oli rautainen nimilevy oven yläpuolella ja ikkunoissa vaakasuorat messinkitangot, jossa roikkuivat korjattavaksi tuodut taskukellot. Näyteikkunoista ei ollut tietoakaan, sillä ikkunat olivat tavalliset asuinrakennuksen pieniruutuiset ikkunat. Tyypillinen verstas oli asuinhuoneen kokoinen, sen seinät olivat täynnä kelloja, ikkunan ääressä istui mestari, kisälli ja oppipojat.

Kellomyynnin laajentumisen tuloksena verstaat alkoivat muuttua liikehuoneistoiksi. Suomen ensimmäisen kellosepän näyteikkunan asensi liikehuoneistoonsa 1898 Viktor Lyytikäinen. Näyteikkunat olivat sisäänkäynnin molemmin puolin, josta asiakkaat saivat ihailla kelloliikkeen tuotteita. Lyytikäinen hämmästytti paikallista kelloseppäkuntaa myös Aamulehdessä ilmestyneillä suurilla mainoksilla.

Kellojen myynti laajensi kelloseppien työtä ja elannon mahdollisuuksia. Kysynnän lisääntyessä liikkeitäkin perustettiin kiihtyvällä vauhdilla 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkuvuosina. Liikkeiden valikoimassa oli tasku-, seinä-, kaula- ja herätyskelloja. Valikoimasta löytyi myös kihla- ja vihkisormuksia sekä dubleekoruja.
Liikkeiden määrän lisääntyminen kiristi kilpailua ja johti paikoin myös arveluttavien kilpailukeinojen käyttöön. Kelloseppien yhteistoimintaa vaikeutti kelloseppäkunnan sisäisten suhteiden kiristyminen kilpailun kovetessa.
Kelloala kasvoi 1800-luvun lopussa erityisen nopeasti Helsingissä, jonka kellosepänliikkeiden määrä nelinkertaistui 1800-luvun 25 viimeisen vuoden aikana. Vuonna 1875 Helsingissä työskenteli kuusi kelloseppämestaria, kolme kisälliä ja yhdeksän oppipoikaa. Lisäksi Erik Lindroosilla oli kuuden työntekijän kellosepänverstas. Heti 1900-luvun alussa liikkeitä Helsingissä oli jo 22 ja työntekijöitä 56.

Valveutuneet kellosepät tiedostivat pian, että yhteistyötä tarvitaan elinkeinovapaudenkin aikana. Hinnoittelukäytäntöjen sopiminen oli keskeisin motiivi yhteistoiminnan aloittamiseen. Helsingin kellosepät hyväksyivät 22.5.1886 myynti- ja korjaushinnaston. Hinnaston vahvistamisen jälkeen schwartzwaldilainen kello maksoi 6 – 13 markkaa, amerikkalaiset herätyskellot 13 – 23 markkaa ja hopeakuorinen taskukello 25 – 34 markkaa. Yhteistoiminta ei kuitenkaan ollut kitkatonta. Kaikki eivät noudattaneet sopimusta. Kelloseppien yhteistyön ansioksi on kuitenkin katsottava myös epäammatillisen kilpailun tukahduttaminen. Myös Viipurissa kellosepät järjestivät yhteistoimintaa, mutta innostuneen alun jälkeen toiminta keskeytyi 1900-luvun alussa pienen jäsenmäärän vuoksi. Myöhemmin toiminta taas kuitenkin elvytettiin.

Lähde: Suomen Kellomuseo