Kellojen rakennustaito syntyy keskiajalla

Ensimmäisen mekaanisen kellon kerrotaan valmistaneen ranskalainen munkki Gerbert 990-luvulla. Kunnianhimoinen munkki valittiin myöhemmin paavin istuimelle vuonna 999 Sylvester II:n nimellä. Tarinaan kellon keksimisestä liitettiin tämän myötä mitä mielikuvituksellisimpia vaiheita. Olihan keksijä nyt kristikunnan vaikutusvaltaisin mies, lähes pyhimys itsekin!

Munkki Gerbertin laitetta pidettiin tuolloin ihmekoneena. Se oli ensimmäinen automaatti – itsestään toimiva kone. Sitä pidettiin myös ”helvetinkoneena”, koska se ylitti ihmisten käsityskyvyn. Gerbertiä vaadittiin roviolle keksimänsä koneen vuoksi, mutta hän pakeni maasta ja säästyi näin syytöksiltä.
1200-luvulla kellonvalmistus yleistyi ympäri Eurooppaa ja jo 1300-luvulla Keski-Euroopan suuret kaupungit pystyivät ylpeilemään kaupungin kellolla.

Vanhassa hansakaupungissa Tallinnassa kellot olivat yleisiä jo myöhäiskeskiajan alussa. Vuodelta 1405 peräisin olevassa raadin määräyksessä määrätään, että ”kun kello lyö yhdeksän, pitää kapakasta lähteä”. Kaupungissa piti siis olla tornikello, jonka lyönnit kantautuivat kauas. Varmaa tietoa kellon sijainnista tai sen tekijästä ei kuitenkaan ole. Todennäköistä kuitenkin on, että kellontekijä on tullut muualta, mahdollisesti Keski-Euroopasta. Hän oli kenties jonkun luostarin taitava munkki, jotka keskiajalla yleisestikin edustivat parhainta kellojen tekotaitoa.

Tallinnaan keskiaikainen kellosepäntaito on tullut Keski-Euroopasta. Pääasiassa saksalaiset kellontekijämestarit muuttivat Tallinnaan paremman elämän toivossa. Kellontekijät ja kellosepät olivat liikkuvaa väkeä. He kiertelivät Suomenlahden kaupunkeja, Narvasta Tallinnasta, Riiasta aina Porvooseen, Helsinkiin, Turkuun ja Tukholmaan asti.

Käsityöläiskiltoja, jota Tallinnassa sanottiin ammattikunniksi, alkoi syntyä jo 1300-luvun lopulla. Ammattikuntalaitos lujitti asemiaan 1400- ja 1500-luvuilla, mutta kehittyi täysin valmiiksi vasta 1600-luvulla. Ensimmäinen todiste kelloseppien ammattikunnasta on vuodelta 1513 säilyneet kelloseppien ammattikunnan säännöt. Tallinnassa oli kaksi ns. pientä kiltaa: Olevisten kilta ja Kanutin kilta. Kanutin kiltaan kuuluivat kulta- ja kellosepät, räätälit, hatuntekijät, suutarit ja leipurit. Kyseessä oli siis arvossapidettyjen ammattien kilta. Olevisten kiltaan taas kuului ammattikuntahierarkian alemmat ryhmät kuten turkkurit, tynnyrintekijät, teurastajat, kivanhakkaajat, kirvesmiehet, ajurit ja haudan kaivajat.

Ruotsin valtakunnan vanhin kello on Lundin tuomiokirkon tähtitieteellinen kalenterikello. Ensimmäinen säilynyt dokumentti siitä on vuodelta 1442, jossa mainitaan kellon saapuneen Lundin kirkon torniin jo vuonna 1303. Kello uusittiin vuonna 1380, ja siinä kerrotaan olleen ”liikkuvat figuurit”.

Ensimmäinen kello Ruotsissa, jonka valmistaja tunnetaan, oli Vadstenan luostarin kello 1400-luvun alkupuolelta. Sen oli valmistanut munkki Andreas Jacob. Vuonna 1507 valmisti toinen samaisen luostarin munkki, Peter Asronomus Uppsalan tuomiokirkon kellon.

1300 – 1500-luvuilla kellontekijät olivat varsin liikkuva ja pieni ammattikunta. Kaupunkien edustajat, kirkon hallinnon edustajat, mahdollisesti valtioiden hallitsijat kutsuivat haluamansa kellontekijän rakentamaan kelloa. Tuon ajan suurimmat kellot, tornikellot tehtiin aina paikanpäällä. Näin kellontekijä saattoi pysyä kaupungissa jopa useita vuosia, kunnes tuli uusi työmahdollisuus muualta. Kellon rakentamisesta palkittiin avokätisesti. Tämän tiesi tukholmalainen Lenardt Klensmed, kun hänet palkittiin 50 markalla Rautatorille valmistamastaan kellosta vuonna 1567.

1600-luvun puolella sekä julkiset että yksityisessä omistuksessa olleet kellot yleistyivät. Syynä tähän oli varallisuuden kasvu, matkustamisen lisääntyminen ja etenkin aatelisten saamat vaikutteet Keski-Euroopasta 30-vuotisen sodan aikana. Toisaalta myös keskitetyn hallintokoneiston kehittyminen lisäsi kellojen tarvetta. Virastojen ja kollegioiden oli toimittava määräaikoina.

Lähde: Suomen Kellomuseo