Hiukset koruissa herärättävät kaipuuta ja kummeksuntaa

01.10.2021

Melanie Bilenkerin rintakoru Breakfast for Dinner, 2020. Hiukset paperilla, hopea, ruostumaton teräs, mineraalikidelasi. 5.6 x 6.4 x .8 cm. Kuva: Melanie Bilenker.

 

Muistan lapsena salaa sormeilleeni ruskeata, hieman karheaa pitsikoristusta, joka hoitotädilläni oli korurasiassaan. Ihailin sitä kummastellen ja samalla hieman vastenmielisyyttä tuntien. Voiko tämä todellakin olla ihmisen hiuksista tehtyä? Kenen hiuksista? Ja miksi ihmeessä?  

 

Vuosia myöhemmin lopputyötä tehdessäni kiinnityin taas tähän monenlaisia tuntemuksia herättävään aineeseen. Aloin keräämään sitä tukko kerrallaan hiusten pesun jälkeisen harjausoperaation yhteydessä ja valjastin myös ystäväni samaan puuhaan. Hiukset käytin yhtenä materiaalina teoksissani, joilla pyrin haastamaan teoksen kokijaa tutkiessani puhtauden ja lian yhteyksiä. Vuonna 2019 osa näistä töistä oli jälleen esillä, Oulun taidemuseon näyttelyssä Kasvu ja lähtö – Hiukset nykytaiteessa. Mutta käyttäessäni hiusta korumateriaalina, en ollut varsinainen suunnannäyttäjä, vaan kertasin omalla tavallani jotain jo pitkään tiedettyä.

Mitä siis hius merkitsee koruissa? Tässä kirjoituksessa käyn pikakelauksella pintaraapaisun hiuskorujen historiasta ja nostan esiin muutaman nykykorutaiteilijan, joille hius on merkittävä ilmaisuväline. Kirjoitukseni ei anna oikeutta esiin nostamieni taiteilijoiden teoksille, mutta toimii toivottavasti mielenkiinnon herättäjänä tutkia itse lisää. Tämä on puhtaasti henkilökohtaisen kiinnostukseni innoittama kirjoitelma, mutta toisaalta, lähes poikkeuksetta ihmisen ”vakiovarustukseen” kuuluvana materiaalina hius ei koskaan ole liian kaukana kuvaamaan ihmisyyden ja henkilön kulttuuriympäristön ilmiöitä.

Hiukset ovat muodostuneet kreatiini-proteiinista, kuten myös eläinten turkki ja höyhenet. Ne ovat fyysisen itsemme rajoilla, samanaikaisesti toisaalta kasvussa ja prosessissa elävästä kuolleeksi. Kaikkiaan karvat saatetaan nähdä kiusallisena muistutuksena eläimellisestä alkuperästämme, mutta toisaalta taas ne voivat toimia itseilmaisun välineenä ja hyvin hoidettuina ja kontrolloituina viitata sivistyneeseen, hienostuneeseen valtaan. Kehosta irrotessaan karvojen, myös hiusten henkilökohtaisuus korostuu. Muinoin hiusten on nähty sisältävän voimia ja niitä on intiimiyteensä vuoksi saatettu käyttää esimerkiksi noituudessa. Muinaisille egyptiläisille ihmisen karvojen kuolemattomuus antoi uskoa koko kehon kuolemattomuudesta. Raamatun kertomuksessa Simson menetti voimansa Delilan leikattua salaa hänen hiuksensa. Antiikin kreikkalais-roomalaisissa loitsussa kehotettiin leikkaamaan hiuskiehkura henkilöltä, jolle haluttiin pahaa. Sen lisäksi, että hiukset saattoivat näyttäytyä voimiemme kotina, ne olivat myös koko vartalon symboli: jos ne olivat sidotut, ne kertoivat kontrollista, valtoimenaan hulmuavat kutrit taas viittasivat rajattomuuteen ja löyhään moraaliin.

Kelloketju tai koruketju, jonka Magdalena Fredrika Lundqvist lahjoitti puolisolleen heidän häissään 30.12.1900. Pituus 30 cm. Skellefteån museon kokoelmat. Kuva: Krister Hägglund/Skellefteå museum.

 

Kerrotaan, että jo 1200-luvulla Englannin aatelisnaiset antoivat sotatantereelle lähteville ritareille lahjoja, joihin oli kirjottu neidon omia hiuskiehkuroita. Hiuksista tuli näin mukana kulkeva romanttinen muisto läheisestä. Sen sijaan 1600-luvun lopulta lähtien on kuolleiden ihmisten hiuksista punottu muistokoruja, joissa lasikannen alle muotoiltiin koristeellinen kiehkura tai punottiin korimainen alusta, jonka päälle kirjailtiin kultalangalla vainajan nimikirjaimet. Usein nämä muistokorut saivat sormuksen muodon, mutta niistä tehtiin myös rintaneuloja ja riipuksia. Surukoruissa ihmisen eläessä kuolleena pidetty hiusmateriaali ikään kuin elollistuu ja sen kautta vainaja pidetään surijoiden läheisyydessä. Niissä voisi nähdä tiettyä yhteyttä uskonnollisiin pyhäinjäännöksiin.

Hiuskorujen kulta-aika oli Ranskan vallankumouksen (1789—1815) jälkeinen aika aina 1920-luvulle asti. 1800-luvulla maailmalla vallitsi kultapula, jolloin edullinen ja helposti saatavilla oleva hius nousi suureen arvoon. Englannissa hiuskorujen huippukausi oli kuningatar Viktorian (1837—1901) hallintokaudella. Surunsa merkkinä kuningatar Viktoria käytti mm. medaljonkia, jossa säilytti kuolleen aviomiehensä hiuksia. Hiuskorujen suosio ei kuitenkaan johtunut vain siitä, että tavallinen kansa halusi jäljitellä kuningatarta. Kuolema oli viktoriaanisella aikakaudella aina läsnä ja surusta tuli kulttuurin peruskivi aikana, jolloin menetykset johtuivat niin sairauksista, suuresta lapsikuolleisuudesta kuin sodista. Amerikassa erityisesti sisällissodan (1861—1865) massiiviset kuolonuhrimäärät ruokkivat surukoruperinnettä.  

 

Mutta kuolleen muistelun lisäksi, hiuskorut kertoivat myös elävien ihmisten yhteydestä. Näitä ”tunteiden koruja” kehitettiin yhdistämällä monimutkaisia hiuspunoksia ja kultaosia koristeellisiksi kellonperiksi, korvakoruiksi, rintakoruiksi, sormuksiksi ja kaulakoruiksi. Tunnesiteen vuoksi niitä arvostettiin näin paljon enemmän, kuin jos esineet olisi tehty ainoastaan kullasta. Tuona aikana hiuksia myytiin satoja tonneja vuodessa materiaaliksi hiuksenpunojille, mutta silti henkilökohtainen yhteys käytettyihin hiuksiin oli tärkeintä. 1800-luvun loppupuolella Ranskassa oli kymmeniä paikkoja, joissa valmistettiin muodikkaita hiuskoruja teollisuusmaisesti. Koneellista tuotantoa käynnisteltiin Saksassa, mutta tuolloin hiuskorujen arvo oli jo alkanut hiipua. Muoti muuttui, mutta suosion laskuun saattoi vaikuttaa myös muutokset hautajaistavoissa (hautaustoimistojen yleistyttyä kuoleman arkipäiväinen läheisyys alkoi hälvetä). Toisaalta myös jalometallikorujen saanti parani ja valtaan nousi uusia ajatuksia hygieniasta ja puhtaudesta.

Pohjolassa tunnetuimpia hiuskorujen valmistajia olivat yleensä naimattomat nuoret tytöt Ruotsin Taalainmaalta, erityisesti Våmhusista. Työläät ja hitaat hiustyöt olivat nimen omaisesti naisten puuhaa, sitä ei katsottu sopivaksi työksi miesväelle. 1800-luvulla hiustöiden valmistajatytöt tekivät myyntimatkoja myös ulkomaille Suomeen, Venäjälle ja jopa Englantiin ja Ranskaan asti. Yleisesti tytöt kiersivät talosta taloon omien malliensa kanssa ja ottivat vastaan tilauksia. Taalainmaan tyttöjen vaellus päättyi 1920 -luvulla kun hiusmuodiksi nousi lyhyet hiukset ja materiaalin saanti alkoi ehtymään.

Suomeen taito levisi sekä idästä että lännestä. Yksi suomalainen taitaja, raumalainen Anna Ruohola valmisti hiuskoruja ammattimaisesti vielä 1970-luvulla. Våmhusissa löytyy yhä aktiivista hiuskoruperinteiden vaalintaa ja maailmalta erilaisia toimijoita, jotka pyrkivät säilyttämään hiuskorujen perinnetietoutta ja taitoja. Perinnekorujen lisäksi hiuksia käytetään myös taiteellisista lähtökohdista tehdyissä koruissa.

Melanie Bilenker (s.1978) on yhdysvaltalainen taiteilija. Hän sanoo rakastavansa materiaaleja, joilla on ollut aiempi elämä. Viehtymys muistoesineisiin ja kiinnostus suhteeseen, joka meillä on esineiden kanssa, ajoivat hänet aikanaan koruntekijäksi. Bilenkeria kutsutaan usein

Melanie Bilenkerin kaulakoru Sunday Clean, 2018. Hiukset paperilla, hopea, mineraalikidelasi, lehtihopea. 9.6 x 4.2 x .7cm, 46.5cm ketju. Kuva: Melanie Bilenker

viktoriaanisten miniatyyripotrettien ja surukorujen perinteen jatkajaksi, mutta töissä esiintyvät aiheet pitävät ne vahvasti kiinni nykyajassa. Hänen työnsä voi nähdä leikkaus- ja liimaustekniikalla valmistettujen korujen (englanniksi palette workcut work) traditioon kuuluviksi. 

Bilenker aloittaa työnsä ottamalla valokuvia itsestään ja elämästään. Hän jäljentää ne paperille ja muodostaa näiden luonnosten avulla hiussuortuvista ja pienistä hiuksen pätkistä kuvan paperin päälle. Aiemmissa töissään hän istutti hiukset epoksikerroksien väliin, mutta tarve löytää myrkyttömiä työskentelytapoja sai hänet vaihtamaan tekniikkaa. 
 
Bilenker piirtää omilla hiuksillaan yleismaailmallisia kotiympäristön hetkiä ja intiimejä potretteja. Töissä saattaa olla kuvattuna pyykkipäivä tai suklaan syöminen sängyllä aamutakkiin kääriytyneenä. Ne ovat tunnistettavia tapahtumia, jotka moni ohittaa arkipäiväisyydessään merkityksettömänä, mutta samalla ne ovat aiheita, johon monen on myös helppo samaistua. Hitaan ja keskittymistä vaativan prosessinsa kautta työt ovat kuin ”meditaatiota siitä, mitä me kaikki teemme kaiken päivää”. Hän ikään kuin säilöö ohi kiitävän hetken tai muiston fyysiseksi kuvaksi hiustensa avulla. Bilenker sanoo: ”Hiukset edustavat ihmistä, läheisyyttä, taakse jäänyttä hetkeä, jotain, josta on päästetty irti.” 

Melanie Bilenkerin rintakoru Breakfast for Dinner, 2020. Hiukset paperilla, hopea, ruostumaton teräs, mineraalikidelasi. 5.6 x 6.4 x .8 cm
Kuva: Melanie Bilenker.

 

Etiopiasta hollantilaiseen perheeseen adoptoitu Kalkidan Hoex on tuntenut aina eläneensä kahden maailman välillä. Hän kokee puhuvansa töidensä kautta kaltaisilleen; nuorille, jotka ovat kasvaneet kahden kulttuurin välissä monikulttuuristen juuriensa, pakolaisuuden tai adoption vuoksi. Töidensä kautta hän tutkii oman identiteettinsä monimutkaisuuksia samanaikaisesti yhdistyessään tämän ryhmän kanssa, jonka hän identifioi Uudeksi Heimoksi, konseptin nimi on the New TribeHoex opiskeli Maastricht Academy of Fine Arts and Design-koulussa valmistuen maisteriopinnoistaan 2020. Nyt hän opettaa jo itse nykykorun huippunimien, kuten Ted Notenin rinnalla.

Kalkidan Hoexin kaulakoru sarjasta Speaking with Hair, 2020. Kuva: Kalkidan Hoex


 
Speaking with Hair on Hoexin maisterityö vuodelta 2020. Siinä Hoex luo omia variaatioitaan tekniikoin ja materiaalein, joita käytetään afrohiuksiin, kuten eri väriset letit ja hiuspidennykset. Korut kertovat hiusten roolista mustassa kulttuurissa. Töitä voidaan pitää keskustelun avaajana, poliittisena muistutuksena tai kuten afrokampauksia, täysivaltaisuuden ja ylpeyden symbolina. Töissä tärkeää on niiden sivistävä ja opettava aspekti. Hoex kirjoittaa ”Olen dekolonisaatiomatkalla ja vaadin takaisin, mitä valkoisen katseen alla varttuminen minulta vei. Kansani ahdingon ymmärtäminen auttaa minua liittymään mustien, alkuperäiskansojen ja värillisten ihmisten pyrkimyksiin. Haastan meidät kaikki vastustamaan järjestelmiä, jotka harhaanjohtamisen kautta aiheuttavat epäoikeudenmukaisuutta.” 

Carla Castiajon (s.1974) teoksia on nähty Suomessa, ainakin kansainvälisessä nykykorukatselmuksessa KORU6. Carla on portugalilainen Tukholman Konstfack-taideyliopistosta maisterin tutkinnon 2005 suorittanut koru-ja kuvataiteilija. Vuonna 2016 hän teki väitöskirjan ”Purity or PromiscuityExploring Hair as a Raw Material in Jewellery” Tallinnan taideakatemiasta. 
 
Castiajon väitöskirjatyöhön sisältyi kolmen näyttelyn sarja. Ensimmäinen niistä oli installaatio Purus et Promiscuus, jonka latinankielinen nimi (Puhdas ja Siveetön) jo viittasi uskonnolliseen kuvastoon. Installaatio oli rakennettu Dominikaaniluostarin kappeliin vuonna 2014. Teoksessa oli kolmen valokuvan triptyykki, jonka tarkoituksena oli pohtia seksuaalista sortoa ja vallan väärinkäyttöä. Irrallinen hius paljastaa ruumiin poissaolon. Jo vieraat hiukset voivat luoda outoja tunteita tai tuntemuksia, ja ne voivat ilmetä abjektina, laukaista inhoa ja kammoa, joka luo etäisyyttä. Mitä tunteita herää, kun teoksessa käytetty karva onkin häpykarva? 

Carla Castiajo, Purus et promiscuus, triptyykki, 2014. Hansikkaat ja häpykarvat. Kuva: Tiit Rammul.

 

Vuonna 2015 installaatio Filthy/Chastity esiteltiin puhtaassa kylpyhuoneessa. Käsienpesun jälkeen näyttelyvieraat saattoivat kosketella teoksia. Antropologi Mary Douglasin mukaan lika on “ainetta väärässä paikassa”. Hiuksilla näyttää olevan samanlainen marginaalinen asema, kuin lialla. Se ei kunnioita rajoja, vaan sijaitsee rajatilassa elävän ja kuolleen välillä. Ehkä tästä syystä sitä pidetään hieman saastaisena ja siksi hiukset leikataan usein pois puhdistautumisrituaaleissa symbolisena luopumisen merkkinä. Kolmannen näyttelyn, Remain/Cease, vuonna 2015, paikka oli hautausmaa Piritan luostarin raunioilla. Kuollessamme kehomme alkaa maatua ja hajota. Hiukset eivät kuitenkaan hajoa niin helposti. Usein korujen arvo ja merkitys riippuu suhteesta, joka on muodostettu henkilön kanssa, kenelle se kuului, ja muistoista ja muistista, joita esine voi kantaa. Ja kuten Castiajo kirjoittaa, aivan kuten hiukset, koru jää, kun meistä aika jättää.  

 

Blogin kirjoittanut Tiina Rajakallio on lappeenrantalainen korutaiteilija, joka oman taiteellisen työskentely lisäksi puuhaa yhdistysrintamalla. Jos Tiinaa ei tapaa työhuoneeltaan Lappeenrannan Täky galleriasta, hänet löytää varmimmin kuokkimasta kasvimaalta tai joogamatolta solmusta. 

 

 

Lisätietoa ja lähdeaineistoa: 

https://www.melaniebilenker.com/ 

 

https://www.thenewtribe.news/kalkidanhoex 

 

https://carlacastiajo.wordpress.com/ 

 

Parkkinen, Annukka: Hiuskorut – Historia ja konservointi tekstiilikonservaattorin näkökulmasta. Opinnäytetyö, 2009. Metropolia, kulttuurialat, konservointi, tekstiili. 

 

Nieminen, Kristiina: Hiuskorut Historiaa ja tekniikoita. Loimaan ammatti-instituutti/ Medialabra, 2007. ISBN 978-952-92-2150-9 

 

https://vimeo.com/510833215 (AJF Live with Melanie Bilenker, Wednesday, February 10, 2021) 

 

https://www.youtube.com/watch?v=4xTUWs7–IY (Guess Who’s Coming to Dinner – Kalkidan Hoex) 

 

https://www.fashionstudiesjournal.org/2-visual-essays-2/2017/4/2/purity-or-promiscuity 

 

Kliot, Jules –Kliot, Kaethe (edit.): The art of hair work : hair braiding and jewelry of sentiment : with catalog of hair jewelry by Campbell, Mark. 1996 Lacis, Berkley ISBN: 0-916896-31-5  

 

https://areena.yle.fi/audio/1-50882446 (Ylen tiedeykkönen: Antiikin Roomassa luotiin esikuva etelä-eurooppalaisen miehen ulkonäölle ja naisten hiuksilla tehtiin politiikkaa.) 

 

https://www.nationalgeographic.com/culture/article/160211-victorian-hair-art-work-jewelry-death-history 

 

Taiteen Edistämiskeskus TAIKE on tukenut blogin kirjoittajaa.