Ajan lyhyt historia

Aika
Aika on kahden hetken väli.
Aluksi aikaa mitattiin seuraamalla auringon paikkaa taivaalla.
n. 2200 eKr. Stonehengen kivipaasia
käytettiin mahdollisesti ajan mittaukseen.
n. 1500 eKr. Aurinkokello Egyptissä. Gnomonin varjo lankeaa eri aikoina kellotaulun eri kohtiin.
  Tunti syntyi egyptiläisten jakaessa päivän valoisan osan kahteentoista osaan.
Myöhemmin myös yö jaettiin ja vuorokaudesta tuli 24-tuntinen.
  Kesällä päivätunnit olivat pidempiä kuin yötunnit. Tasapituisiin tunteihin siirryttiin vasta 1300-luvulla.
n. 400 eKr. Babylonialaiset jakoivat tunnin 60 osaan ja nämä osat vielä 60 osaan. Syntyivät minuutti ja sekunti.
890 jKr. Englannin kuningas Alfred Suuri käytti kynttiläkelloa.
1100-luku Tiimalasi keksittiin lasinvalmistustaidon myötä.
1300-luku Ensimmäisiä tornikellot luostareissa. Kelloissa ei ollut taulua - rukousajat ilmoitettiin soittamalla kelloja.
1386 Vanhin yhä toimiva mekaaninen kello rakennettiin Salisburyn katedraaliin Englantiin.
1510 Ensimmäisen kannettavan
kellon rakensi Peter Henlein.
1550 Turun linnassa Suomen ensimmäinen rataskello.
1582 Galileo Galilei osoitti heiluriliikkeen olevan säännöllistä.
1657 Ensimmäisen heilurikellon rakensi Christiaan Huygens.
1700-luku Taskukello oli vain varakkaiden herrojen koru.
1700-luvun alku Pohjanmaalla alkoi
lattiakellojen valmistus.
1730 Käkikello keksittiin Schwarzwaldissa.
1754 Heilurikellojen käyntipoikkeama väheni 10 sekuntiin vuorokaudessa.
1760-luku Ammattimainen
kelloseppäkunta alkoi
muodostua Suomeen.
1800-luku Taskukellojen teollinen tuotanto alkoi.
1840-luku Suomalaiset kellosepät hakivat oppinsa Pietarista. Kelloseppäkoulutus tapahtui oppipoika - kisälli - mestari -periaatteella.
1880-luku Rautatien myötä koko
Suomessa käyttöön Helsingin paikallisaika.
1884 Greenwichin ajasta kansainvälinen yleisaika GMT (Greenwich Mean Time).
1905-1910 Suomen ensimmäinen kelloseppäkoulu toimi Anttolan käsiteollisuuskoulussa
1921 Suomi siirtyi käyttämään kansainvälistä yleisaikaa GMT +2.
1927 Ensimmäisen kvartsikellon suunnittelivat Marrison,
Giebe ja Scheibe.
1940 Kelloseppäkoulutus alkoi Westendin Invalidien Oppilaitoksessa Espoossa ja
neljä vuotta myöhemmin Kelloseppäkoulu perustettiin Lahteen.
1948 Ensimmäinen atomikello rakennettiin Yhdysvalloissa
1959 Kelloseppäkoulu muutti Tapiolaan.
1967 Kvartsirannekello Beta 1.
1970-luku Digitaalikvartsikellot yleistyivät.
2006 Maapallon ajanmittauksessa käytetään 65 atomikelloa eri puolilla maailmaa. Näiden keskiaika on maapallon koordinoitu yleisaika (UTC, Coordinated Universal Time).

Ajan mittaus ennen mekaanista kelloa

Aurinkokello

Aurinkokellon ikää, keksijästä puhumattakaan ei tunneta. Tiedetään kuitenkin, että babylonialaisilla oli käytössään aurinkokelloja jo 5000 vuotta sitten. Aurinkokello oli ajanmittaajana käytössä aina 1800-luvulle saakka. Aurinkokelloa käytettiin laivoissa 1700-luvulle asti ajan määrittämiseen. Kuvassa on taskuaurinkokello 1700-luvulta.
Vesikello

Vesikello on todennäköisesti
yhtä vanha kuin aurinkokello,
jonka rinnalla sitä käytettiin
öisin ja pilvisellä säällä.
Egyptiläisillä oli
käytössään
vesikelloja ainakin jo
1400-luvulla eKr. ja
kreikkalaisen
Anaksimandroksen
kerrotaan rakentaneen
vesikellon n. 550 eKr.

Kynttiläkello

Kynttiläkello ilmaisee ajan kulumisen lyhenemisenä tai sen sisään valettujen kuulien putoamisena. Varhaisimpia mainintoja kynttiläkelloista on 600-luvulta Englannista.

Tiimalasi

Tiimalasi keksittiin 1500-luvulla eKr. Egyptissä lasinvalmistustaidon myötä. Lasin kalleuden vuoksi ne olivat pitkään arvokkaita ylellisyysesineitä. Tiimalasit yleistyivät Euroopassa vasta 1400-luvulla, ja laivoissa niitä käytettiin vahtivuorojen mittaukseen 1800-luvun loppuun saakka.

 

Varhaiset mekaaniset kellot  

Auringon, veden, hiekan tai tulen avulla toimivien kellojen käytöllä on rajoitteita, joten keskiajalla mietittiin jatkuvasti parempien ajanmittauslaitteiden kehittämistä. Luostarilaitos ja kaupungistuminen toivat mukanaan uusia tarpeita ajanmittaukselle. Tarvittiin kello, joka ei ole riippuvainen säästä ja joka kävisi pitkään ilman jatkuvaa huolenpitoa.

Tarina kertoo, että magdeburgilainen munkki Gerbert (n.945-1003) olisi rakentanut ensimmäisen mekaanisen kellon luostariinsa noin vuonna 995.

Ensimmäiset mekaaniset kellot voidaan kirjallisten lähteiden perusteella ajoittaa 1200-luvun loppuun. Varhaisimmat merkinnät spindelikäyntisistä tornikelloista ovat Englannista vuodelta 1288, Ranskasta 1300 ja Saksasta 1305. Ne olivat rakenteeltaan alkeellisia ja kooltaan suuria. Käyntilaitteena oli pystysuora spindeli ja voimanlähteenä painot.

Spindelin korvaaminen tarkemmalla käyntilaitteella oli 1500- ja 1600-luvulla polttava ongelma. Leonardo da Vinci (1452-1519) suunnitteli 1494 heilurikelloa, mutta jätti ajatuksensa tapansa mukaan toteuttamatta.

Galileo Galilei (1564-1642) totesi vuonna 1583 heilurin heilahdusajan olevan vakio ja mietti heilurin käyttöä kellossa. Kuitenkin vasta vuonna 1641 piirrettiin kuva heilurikellosta vanhan Galilein ohjeiden mukaan.

Hollantilainen tiedemies Christian Huygens (1629-1695) suunnitteli Galilein keksintöä tuntematta heilurikellon vuonna 1656. Varhaisimmat mekaaniset kellot olivat suuria ihmeitä, joita matkustettiin katsomaan pitkienkin taipaleiden takaa, ja joista tiedemiehet keskustelivat vilkkaasti.

Suomen ensimmäinen mekaaninen kello

Ensimmäiset mekaaniset kellot Suomessa otettiin käyttöön keskiajan loppupuolella. Turun linnan kalustoluettelossa mainitaan kello jo vuonna 1550. Kello oli mahdollisesti dominikaanimunkki Petruksen valmistama. Kello oli ilmeisesti puurakenteinen rataskello, joka sai voimansa painosta.

1550-luvun lopussa Turun linnaan tuli toinenkin kello. Tämä tieto on peräisin Juhana-herttuan (1537-1592) vuonna 1559 päiväämästä kirjeestä, jossa hän mainitsee linnan kohentuneen huomattavasti ja että siellä on kaksi ”itsestään käyvää” seinäkelloa. Herttua suunnitteli myös tornikellon asentamista linnaan, mutta tämä suunnitelma ei toteutunut.

Turun tuomiokirkkoon tuli kello 1500-luvun jälkipuoliskolla. Kellon koneisto oli tiettävästi sijoitettuna kirkon länsiosassa olleeseen ”seijarikamariin”. Kellon valmistajasta tai rakenteesta ei ole tarkempia tietoja.

Suomen kaupungeissa tornikellot yleistyivät 1600-luvun aikana. Kaupungit hankkivat kelloja raatihuoneiden ja kirkkojen torneihin, joista kaupunkilaiset saattoivat nähdä ja myös kuulla ajan kulun.

Ensimmäiset kannettavat kellot

Mekaaninen kello oli aluksi sidottu yhteen paikkaan. Se ei käynyt, jos sitä liikutti tai yritti kantaa mukanaan. 1500-luvun alusta on kirjallinen tieto, että eräs lukkoseppä valmisti raudasta kelloja, joissa oli paljon rattaita ja jotka kävivät liikuttelusta huolimatta. 

Nürnbergiläinen Peter Henlein (n.1485-1542) rakensi n. 1510 ensimmäisen kellon, joka kävi missä asennossa tahansa. Häntä pidetäänkin taskukellon keksijänä. Ensimmäiset kannettavat kellot olivat lieriön muotoisia ja suhteellisen suuria ja painavia.

Helsingin rautatieaseman tornikello

Helsingin Rautatieaseman on suunnitellut arkkitehti Eliel Saarinen. Vuonna 1919 valmistuneen Helsingin maamerkin yhdeksi tärkeäksi symboliksi muodostui aseman 48,5-metrinen torni, jonka kello näyttää aikaa neljään eri ilmansuuntaan. Rautatieaseman kello lienee Suomen katsotuin kello.

Kello asennettiin torniin vuonna 1922. Kellomuseon perusäyttelyssä esillä oleva tornin ensimmäinen kellokoneisto on saksalaisen Siemens-Schuckert Oy:n valmistama. Koneiston painojen mekaaninen veto vaihdettiin sähköiseen 1930-luvulla. Koneisto oli käytössä yhtämittaisesti vuoteen 1980 asti, jonka jälkeen siirryttiin osoittimien sähköiseen ohjaukseen. Koneisto on ollut samassa vitriinissä nähtävillä myös asemahallissa ja sen jälkeen museoesineenä.

Kellossa on graham-käynti ja remontoir-mekanismi, joka tasaa pääpunnuksen välittämän voiman erillisellä pienellä käyntipainolla osoittimien siirtoa varten. Remontoir-mekanismi laukeaa minuutin välein, jolloin kellon pääpunnuksen paino siirtää osoittimia ja käyntipaino virittyy yläasentoon. Koneiston takaa on lähtenyt ylöspäin osoitinakseli, joka on jakautunut koneistokaapin yläpuolella neljälle kellotaululle.

Kellotaulun halkaisija on 3 m, minuuttiosoittimen pituus 1,5 m ja paino 28 kg. Kellotaulun indeksitaulut ja osoittimet ovat olleet alusta alkaen valaistut.

Lattiakellot eli kaappikellot

Lattiakellot eli tutummin kaappikellot ovat olleet suosittuja siitä lähtien, kun niiden valmistamisesta tuli heiluriin ja käyntimekanismiin liittyvien keksintöjen ansiosta 1600-luvun puolivälissä mahdollista. Lattiakello on kellotyyppinä kotoisin Englannista ja Hollannista, joissa korkeita kellokoteloita alettiin valmistaa uuden mekanismin, heilurin ja painojen suojaksi. 

Ruotsissa lattiakelloja alettiin valmistaa ”teollisesti”, kun Englannissa oppinsa saanut Christopher Polhem (1661-1751) aloitti manufaktuuritoiminnan Stjärnsundissa. 1700-luvun puolivälissä Taalainmaalle syntyi toinenkin kellokeskus – Mora. Koko pitäjän väki oli mukana kellojen valmistustoiminnassa. Talot ja torpat erikoistuivat jonkin osatyön suorittajiksi. Markkinoinnista vastasivat alueen suurtilalliset. Sekä Stjärnsundin että Moran kellojen markkina-alue ulottui Suomeenkin.

Lattiakellot olivat arvokkaita, joten aluksi niitä oli vain kirkoissa ja raatihuoneilla sekä aateliskartanoissa. 1700-luvun jälkipuoliskolla lattiakellon saattoi tavata jo varakkaan porvarisperheen salista.

Lattiakellojen koneistoja valmistivat myös maaseudun kellonrakentajat. Tarkalleen ottaen kellojen rakentaminen maaseudulla oli lainvastaista vuoteen 1824 saakka. Tätä sääntöä ei tosin kovin pontevasti valvottu. Suomalaisista kellonrakentajista tunnetuimpia ovat Könnit. 

Kellonrakentajat myivät kellot yleensä ilman kaappia, joten asiakas rakensi kaapin itse tai teetti sen puusepällä. Tämä edesauttoi vanhojen muotojen ja tyylipiirteiden säilymistä käytössä sekä paikallisten koristeaiheiden sekoittumista niihin.

Lattiakellojen suosio oli korkeimmillaan 1800-luvun alkupuoliskolla. Niiden tuotanto alkoi kuitenkin hiipua 1800-luvun puolivälissä, kun markkinoille saapui Euroopan kellotehtaissa sarjatuotantoisesti valmistettuja ja tyyliltään uudenaikaisempia pöytä- ja seinäkelloja. 


 
Könnin kellonrakentajasuku

Könnit ovat kuuluisin kellonrakentajasukumme. Suvun esi-isänä pidetään Jacob Jacobinpoikaa (1721-1794), joka asettui Ilmajoen pitäjänseppänä asuttamaan Köningsbäckin tilaa ja rakenteli seinäkelloja.

Jacob Ala-Könnin (1774-1830) kelloista tunnetuin on senaatin ulkokello Helsingissä. Jacobin veli, Johan Yli-Könni (1782-1855) rakensi seinä- ja kaappikellojen ohella myös Helsingin tuomiokirkon tornikellon. Johan Yli-Könni nuorempi (1798-1865) laajensi Könnien  kellonrakennuksen tehdasmaiseksi. ”Tehtaan” tuotanto keskittyi lattia- ja seinäkelloihin.

Könnien ensimmäiset kellot olivat yksinkertaisia vuorokauden käyviä 2-viisarisia ns. renkituvan kelloja, mutta pian he valmistivat monimutkaisempiakin kelloja. 1700-luvun lopussa he rakensivat jo repeteeri -koneistolla varustettuja kelloja.

1800-luvun alussa Könnit valmistivat mm. suuritöisiä 7-viisarisia kalenterikelloja ja jonkin verran myös tasku- ja pöytäkelloja.

 

Varhaiset taskukellot

Ensimmäiset mukana kannettavat kellot olivat spindelikäyntisiä, suuria ja painavia, mutta 1600-luvun aikana kellot pienenivät ja niitä voitiin jo kutsua taskukelloiksi. Uudet keksinnöt, kuten snekka eli kierukka ja spiraalijousi paransivat huomattavasti taskukellon käyntitarkkuutta ja 1680-luvulla taskukelloissa ryhdyttiin käyttämään tuntiosoittimen ohella myös minuuttiosoitinta.

Spindelikäynnin korvaaminen tarkemmalla käyntilaitteella oli ongelma, jonka englantilainen Thomas Tompion (1639-1713) ratkaisi vuonna 1695 rakentamalla sylinterikäynnin. Hänen oppilaansa George Graham (1674-1751) paransi sen nykyiseen muotoonsa vuonna 1720.

Sylinterikäynti oli spindelikäyntiä tarkempi, mutta vasta englantilaisen Thomas Mudgen vuonna 1760 suunnittelema vapaa ankkurikäynti ratkaisi kellon käyntitarkkuuteen liittyvät ongelmat. Vapaa ankkurikäynti muutamin teknisin parannuksin on yhä käytössä mekaanisissa tasku- ja rannekelloissa.

Englantilaiset taskukellot

Englantilaisen kellonvalmistuksen kulta-aika oli n.1650-1850. Kuninkaallisen perheen tuki ja kiinnostus kellonvalmistukseen, Greenwichin kuninkaallisen observatorion rakentaminen 1675 sekä Robert Hooken ja Thomas Tompionin kaltaisten mestareiden keksinnöt tekivät Lontoosta kellonvalmistuksen keskuksen.

Englantilaiselle 1700-luvun taskukellolle ovat tyypillisiä piirteitä kaksoiskuoret, jalallinen liipotinsilta ja kellon veto koneiston takaa.

Ranskalaiset taskukellot

Aurinkokuningas Ludwig XIV:n (1638-1715) aikana kuninkaallisen horologin etuoikeutena oli asunto Louvressa, itsenäisyys ammattikillasta, vuosikorvaukset ja tietenkin vakioillallispöytä hovissa.

Ranskalaiset olivat muodin edelläkävijöitä jo 1700-luvulla. Tuolloin muodikas pariisilainen ripusti vyötärölleen châtelaineen kaksi taskukelloa. Giacomo Casanovan (1725-1798) aikakautta kuvaavissa muistelmissa on katkelma muodin orjista: ”Pariisissa kutsuilla olin pukeutunut satiinisiin housuihin ja tuhkanharmaaseen takkiin, joiden koristeet olivat jo yksin tuhannen liiran arvoiset. Rinnalleni ripustin ristin ja viimeiseksi päälleni kaksi taskukelloa sekä kaksi nuuskarasiaa.”

Ranskalaiselle 1700-luvun taskukellolle tyypillisiä piirteitä ovat yksinkertaiset kuoret, kellon vetäminen taulun puolelta ja jalaton liipotinsilta.

Sveitsiläiset taskukellot

Sveitsistä tuli kellojen suurvalmistaja 1700-luvun alkupuoliskolla. Geneven alueen kellonvalmistajien killassa oli jo 1095 jäsentä. Genevestä vietiin ulkomaille 1790-luvulla 14.000 kultakelloa ja 45.000 hopeakelloa.

Sveitsiläisen kellotuotannon kasvun salaisuutena pidetään 1700-luvun jälkipuoliskolla syntynyttä edustajajärjestelmää. Edustajat toimivat kellonvalmistukseen osallistuvien kelloseppien, kuorimaakareiden ja taulumaalareiden työn kokoajana ja markkinoivat tuotteet edelleen.

Geneven, Le Loclen ja La Chaux-de-Fondsin alueen edustajat alkoivat säännöllisesti käydä alan messuilla Euroopassa. He olivat myös Venäjälle ja Kiinaan suuntautuvan kellokaupan takana. Näin sveitsiläiselle kellotuotannolle avautuivat maailmanlaajuiset markkinat.   

Ruotsalaiset taskukellot

Nuoren miehen ura kellosepäksi alkoi 12-15-vuotiaana noin viiden vuoden oppipoika-ajalla mestarin pajassa. Menestyksekkäästi suoritetun kisällikokeen jälkeen siirtyi kisälli tavallisesti ulkomaisen mestarin oppiin kolmeksi vuodeksi. Oppivuodet suuntautuivat 1600-luvulla Saksaan ja 1700-luvulla Lontooseen ja Pariisiin. Myöhemmin oppia haettiin Sveitsistä ja Pietarista. Kotiinpaluun jälkeen oli mahdollista anoa mestarinäytteen tekemistä ja lupaa työskennellä omalla toiminimellään.

1700-luvun loppupuolella perustettiin käsityöläisten ja tehtailijoiden yhdistyksiä. Tukholman kelloseppien yhdistys oli olemassa jo 1788, jolloin yhteensä 45 mestarin arvon saanutta kelloseppää kuului järjestöön.

1700-luvun ”rantarolexit”

Väärennettyjen kellojen valmistajilla oli jo 1700-luvulla ajatus tuottaa kelloja markkinoille mahdollisimman halvalla ja suurempaa taloudellista hyötyä tavoitellen. Materiaalit ja työmenetelmät ovat väärennöksissä tavallisia kelloja halvempia.

Väärennetyt taskukellot ovat pääsääntöisesti omalta aikakaudeltaan. Suomessa esiintyvät taskukellojen väärennökset ovat pääsääntöisesti 1700-luvun lopulta tai 1800-luvun alkupuoliskolta.

Kello on väärennös, kun se on valmistettu synnyttämään harhakuvan sen valmistushistoriasta, kuten valmistajasta, valmistuspaikasta tai valmistusajasta.

Tämän päivän antiikkikellojen kaupassa havaitut väärennökset ovat lähes poikkeuksetta signeeraukseen liittyviä osaväärennöksiä. Niissä valmistajan nimeä muuttamalla on pyritty luomaan mielikuva laadukkaammasta kellonvalmistajasta ja siten saamaan kellosta korkeampi hinta.

1700-luvulla tunnettujen kelloseppien valmistamien kellojen väärentäminen tai kopioiminen oli erittäin tavallista. Väärennöksen ja aidon taskukellon erottaminen toisistaan ei aina ole helppoa. Yleisimpiä Suomessa tavattavia 1700-luvun ”rantarolexeja” ovat Eardley Norton, Bielefeld, Breguet, Wallerius ja John Ward.

Venäläiset taskukellot

Taskukellot olivat Venäjällä harvinaisuuksia ennen vuotta 1700. Tuolloin keisarillisella perheellä oli 23 kelloa omistuksessaan, pajareilla 24 ja arkkipiispoilla 9.

Kellot yleistyivät 1700-luvun lopussa. Pietarissa oli kelloseppien lisäksi useita taskukellojen eri osien valmistukseen erikoistuneita ammattikuntia. Taulumaalarit, kuorisepät, osoitinten tekijät ja jopa liipotinsiltojen valmistajat olivat oman alansa osaajia.

Pietarin vuonna 1757 perustetussa Taideakatemiassa toimi erillinen kelloseppien luokka, jonka antaman koulutuksen merkitys oli suuri koko Venäjän kelloseppätaidon kehitykselle. Pietarin kehittyminen varakkaaksi suurkaupungiksi takasi käsityöläisten työllisyyden. Lähes sadan vuoden ajan Pietari oli suomalaisillekin kellosepille keskeisin opinto- ja työpaikka.




Ensimmäinen tunnettu Suomessa tehty taskukello
 


Kellosepät Suomessa 1700- ja 1800-luvuilla

Ensimmäiset mekaaniset kellot Suomessa otettiin käyttöön keskiajan loppupuolella. Kelloseppiä ei maassamme kuitenkaan vielä tuohon aikaan ollut. 1600-luvulla rakennetut tornikellotkin olivat pääasiassa kiertelevien ulkomaalaisten ”seijariseppien” valmistamia. Vasta vuosisadan lopulla muutamia kelloseppiä asettui maahamme pidemmäksi ajaksi ja oletettavasti heillä oli myös oppipoikia.

Koulutettu kelloseppäkunta alkoi muodostua Suomeen 1700-luvun puolivälin jälkeen, kun maahan muutti kymmenkunta tukholmalaista kelloseppää. 1700-luvun aikana Suomessa lienee valmistettu noin 500 taskukelloa.

1700- ja 1800-luvun vaihteessa taskukello oli verotettava ylellisyysesine, jonka hankintaan oli mahdollisuus vain hyvin varakkailla. Kultakuorinen taskukello maksoi suurin piirtein saman verran kuin kaupunkitalo ja hopeisestakin sai maksaa ratsuhevosen hinnan. Suomessa oli tuohon aikaan vain 12 000 taskukelloa.

Läheiset yhteydet Tukholmaan jatkuivat vielä autonomian ajan alussa, mutta keisarikunnan pääkaupungin suuret markkinat alkoivat houkutella. Pietarin merkitys kasvoi parin vuosikymmenen aikana niin voimakkaaksi, että 1840-luvulla toimintansa aloittaneista kellosepistä miltei jokainen oli hankkinut oppinsa siellä. 1890-luvulla Pietarissa toimi suomalaisia kelloseppiä jo enemmän kuin Suomessa yhteensä.

1800-luvun kuluessa kellosepäntyön sisältö muuttui. Vuosisadan alussa pääasialliset tulonlähteet olivat kellojen valmistaminen ja korjaaminen. Vähitellen valmiiden tuontikellojen myynti tuli yhä tärkeämmäksi. Aluksi kelloja hankittiin Pietarista, mutta viimeistään 1880-luvulla jo suoraan sveitsiläisiltä ja saksalaisilta toimittajilta.

Tavallisten suomalaisten elämään kello alkoi vaikuttaa keskeisemmin vasta 1800-luvun loppupuoliskolla teollistumisen ja rautateiden myötä. Vuosisadan loppuun mennessä taskukellosta oli tullut jokamiehen varuste. 

 


Merikronometrit

Löytöretket antoivat 1600-luvulla eurooppalaisille tiedon merten takana sijaitsevista muista maanosista. Uusien maiden hyödyntäminen oli kuitenkin mahdotonta ilman merenkulkua ja merenkulku puolestaan hankalaa ilman tarkkaa kelloa. Paikanmäärityksessä tarvittavat pituusasteet voitiin käytännössä määrittää vain kellon avulla.

Kilpailu valtamerten herruudesta oli kovaa. Vuonna 1714 Iso-Britannian parlamentti lupasi 20.000 punnan palkkion sellaisen kellon rakentajalle, jonka käyntivirhe olisi 6 kuukauden merimatkalla enintään 2 minuuttia. Asian merkittävyyttä kuvaa palkkion suuruus, joka nykyisin olisi kymmeniä miljoonia puntia.

Riittävä tarkkuus saavutettiin tuolloin jo tarkkuusheilurikellolla, mutta heilurikelloa ei voitu käyttää liikkuvassa laivassa. Lukuisien mielikuvituksen rajoja hipovien kokeilujen jälkeen englantilainen puuseppä John Harrison (1693-1776) kehitti vuonna 1761 kellon, joka täytti parlamentin asettamat ehdot. Sen käyntipoikkeamaksi 81 vuorokauden merimatkalla tuli 5 sekuntia. Harrison ei kuitenkaan koskaan saanut parlamentin lupaamaa palkkiota.

Vaikka Harrisonin H5-kelloa kutsutaan kronometriksi, siinä ei ollut kronometrikäyntiä. Varsinaisen kronometrikäynnin ajatuksen esitti ranskalainen Pierre Le Roy jo vuonna 1747, mutta Le Roy sai valmiiksi oman kronometrinsä Harrisonista tietämättä vasta vuonna 1769.

Kronometrikäynnin ensimmäinen ja yleisin käyttöalue olivat merikronometrit. Tyypillisesti merikronometri sijoitettiin keinuvien kehysten avulla kosteudelta ja kolhuilta suojaavaan mahonkikoteloon. Merikronometrit olivat hyvin huolellisesti valmistettuja, jotta ne täyttäisivät niille asetetut tiukat vaatimukset. Kronometri oli aluksen tärkeimpiä yksittäisiä instrumentteja.


Tupakellot

Tupakelloja ryhdyttiin tuomaan Suomeen 1860-luvulla. Ne olivat aikansa yleisimpiä kelloja suomalaisissa kodeissa. Tupakellojen tuonti jatkui runsaana 1900-luvun alkuvuosikymmeniin saakka.

Schwarzwaldilaisten kellojen koneisto rakennettiin puisten pohjien väliin. Koneistojen rattaat olivat kookkaita ja käyntivoimana olivat painot. Laadultaan ne olivat yleensä melko huonoja, mutta varmakäyntisiä. Hinnaltaan tupakellot olivat varsin huokeita. Niitä valmistettiin Saksassa miljoonia kappaleita. Valmistus alkoi jo 1700-luvulla, mutta tuotannon ollessa huipussaan 1800-luvulla kelloja valmistettiin mm. talonpoikaistaloissa talvisin. Se oli alueen talonpoikien suurimpia tulonlähteitä.

1800- ja 1900-lukujen taskukellot

Ankkurikäyntiä kehitettiin eteenpäin 1800-luvun aikana. Yksi merkittävimpiä parannuksia oli sveitsiläisen G.A. Lechotin vuonna 1825 keksimä ns. imu, joka varmistaa ankkurin pysymisen lepoasennossa paikallaan. Käyntiä kutsutaan sveitsiläiseksi ankkurikäynniksi. Se on yleisin käynti edelleen mekaanisissa tasku- ja rannekelloissa.  

Taskukello oli saanut suunnilleen nykyisen muotonsa ja myös sekuntiosoittimen vuoteen 1800 mennessä. Uutuutena tuli vain vetonuppi, joka yleistyi taskukelloissa 1800-luvun puolivälistä lähtien.

Vielä 1800-luvun alussa taskukello oli ylellisyysesine, joka oli vain varakkaiden herrojen taskussa. Teollisen sarjatuotannon lisääntyessä 1800-luvulla alkoi markkinoille tulla edullisempiakin kelloja. Kellosta oli myös tullut useimmille ihmisille välttämätön.



 


Jacquemartit

Jacquemartiksi kutsutaan kelloa, jossa on liikkuvia hahmoja. Niitä sijoitettiin alunperin myöhäiskeskiaikaisten kirkkojen ja katedraalien tornikellojen yhteyteen. Taskukelloissa yleisimmin käytettyjä hahmoja olivat enkelit ja jumalhahmot sekä käsityöläiset ja ritarit. Sveitsissä ja Ranskassa valmistettiin 1800-luvun alussa runsaasti jacquemart-taskukelloja. Kellosepät eivät yleensä signeeranneet näitä kelloja.
 

Repeteerit

Vuonna 1676 englantilaiset Eduard Barlow ja Daniel Quare keksivät toisistaan tietämättä repeteerimekanismin. Repeteeriä voidaan kutsua taskukellon lyöntikoneistoksi, sillä nappia painamalla se soittaa kellonajan. Mekanismi lyö ensin täydet tunnit, sitten neljännestunnit (¼ repeteeri) ja mahdollisesti vielä jäljelle jääneet minuutit (minuuttirepeteeri). Kellonaika saadaan siis selville pilkkopimeässäkin.

Amerikkalaiset taskukellot

Suomesta muutti Amerikkaan vuosina 1800-1930 noin 360 000 ihmistä. Vuosisadan vaihteessa siirtolaismiehen ensimmäiset hankinnat olivat puku ja kello. Suomalaisten hoitamat liikkeet saivat helposti kielitaidottomista maanmiehistä asiakkaita. Postin välityksellä kellokauppaa käytiin kauemmaksikin. Amerikkalaisten kellojen maahantuonti Suomeen alkoi 1900-luvun alussa.

Amerikkalaisia taskukelloja alettiin valmistaa 1850-luvun lopussa. Standardoinnin ja suurten valmistusmäärien johdosta amerikkalaiset kellot olivat halvempia kuin vastaavat sveitsiläiset kellot. Suurimmat amerikkalaiset kellotehtaat kuten Waltham ja Elgin valmistivat miljoonia kelloja. Myynnin lisäämiseksi aloitettiin myös kellojen mainonta. Tyypillistä amerikkalaisille taskukelloille ovat tukeva kuori ja paksu lasisarja.

”Suomalaiset” taskukellot 

Suomenkielinen teksti kellotaulussa ei aina merkitse sitä, että kello olisi valmistettu Suomessa. Usein se kertoo, että kelloseppä on tilannut tauluun haluamansa tekstin. Vanhimmat tunnetut taskukellojen suomalaiset nimet olivat kelloseppien nimiä, joita esiintyi 1800-luvun viimeiseltä neljännekseltä lähtien. Usein tekstit liittyivät nousussa olleeseen kansallistunteeseen, kuten Suomi, Sampo ja Kullervo. Eläinten nimet olivat myös hyvin suosittuja. Näistä tunnetuin on edelleen käytössä oleva Leijona, muita eläimiä olivat mm. Hirvi ja Kotka. Kelloissa käytettiin myös paikkakuntien ja ihmisten nimiä.

 
Pietarin vaikutus Suomeen

1800-luvun jälkipuoliskon Pietarissa seurapiireillä oli käytössään runsaasti rahaa ja kellokauppa oli vilkasta. Kaupungin suurimmat kelloalan valmistajat olivat ulkomaalaisia ja nämä palkkasivat kelloseppiä palvelukseensa myös Suomesta. 1800-luvun lopulla Pietarissa työskenteli enemmän suomalaisia kelloseppiä kuin Suomessa.

Kellosepän toimenkuva oli laaja. He olivat jousien, ruuvien ja muiden hienomekaanisten viritysten erikoismiehiä. Kellosepän verstaassa korjattiin monenlaisia tavaroita, kuten lukkoja, kiväärejä, gramofoneja tai vaikka klarinetti.

Pietarilaisen käsityötradition katkeamisen aiheutti kelloverstaiden sosialisointi valtiolle tsaarinvallan kukistumisen jälkeen.

 
Riipuskellot

Riipuskellot ovat hieman taskukelloja pienempiä kaulaketjussa riippuvia kelloja. Pienen kokonsa vuoksi ne olivat vaikeampia valmistaa ja ne yleistyivätkin hieman taskukelloja myöhemmin. Riipuskelloissa käytettiin pidempään vanhahtavia käyntilaitteita. 1900-luvun alussa riipuskelloissa oli vielä yleisesti sylinterikäynti. Riipuskellon kuorten koristeluun kiinnitettiin erityistä huomiota. 



 


24-tuntinen ajannäyttö

Uutinen vuodelta 1927: "Rautatiehallituksen esityksestä on kulkulaitosministeriö määrännyt, että valtion rautateillä on toukokuun 15p:stä 1928 otettava käyttöön 24 tunnin ajanlasku, mikäli sitä ei vielä ole valtion rautateillä käytössä." 

Rautatieliikenteen myötä 1800-luvun lopulla ongelmaksi tuli aikataulujen merkitseminen. Aikatauluissa saattoi olla merkintä "6.9 j.p.p." eli yhdeksän minuuttia yli kuuden jälkeen puolenpäivän tai sama aika saattoi olla merkittynä 6.09 i.p. Vakiintumaton merkintäkäytäntö ja se, että sama merkintä saattoi tarkoittaa aamua tai iltaa johti helposti väärinkäsityksiin. Ratkaisuksi tuli 24 tunnin aikajärjestelmä ja 24 tunnin kellotaulu. Muutoksen jälkeen sama aika ilmaistiin 18.09.

Suomessa 1920-luvulla tehty siirtyminen 24 tunnin aikajärjestelmään kuitenkin hämmensi ihmisiä. Vuosikymmenen lopulla myyntiin tuli 24 tunnin jaolla olevia kelloja, mutta niiden suosio jäi lyhyeksi. Ajanluku uuden mallisesta kellotaulusta oli vaikeaa, sillä tuntiosoittimen paikka oli toinen ja nopea kellonluku johti helposti virheeseen. 




Tourbillon-käyntimalli.
 


Abraham Louis Breguet ja tourbillonkäynti

Maailman ehkäpä kaikkien aikojen kuuluisin kelloseppä oli Abraham Louis Breguet (1747-1823). Hän syntyi Sveitsissä, mutta muutti Ranskaan jo 15-vuotiaana ja pääsi kellosepän oppiin Versailles’hin. Breguet perusti oman yrityksensä Pariisiin Ile de la Citéen vuonna 1775 ja siitä alkoi hänen ainutlaatuinen uransa kelloseppänä, keksijänä ja liikemiehenä.

Hänen uransa alkuaikojen keksintöjä olivat mm. automaattivetoinen kello, repeteerikellon spiraalinmuotoinen lyöntilanka ja kellon iskunsuojalaite.

Teknisesti taitavan ja kekseliään kellosepän lisäksi häntä voidaan pitää myös aikaansa edellä olleena muotoilijana. Hänen nimellään tunnetaan edelleen tyyli, jossa kellon osoittimet, numerot ja hienostuneet kaiverrukset osoittavat suunnittelijansa muototajun.

Breguet -kello oli aikansa kuuluisimpia merkkituotteita. Euroopan hovit sekä diplomaatit, tiedemiehet ja pankkiirit olivat hänen asiakkaitaan. Breguetin valmistama taskukello oli mm. Napoleon Bonapartella.  

Tourbillonkäynti on yksi Breguetin suurista kelloalan keksinnöistä. Se on erittäin vaikea valmistaa niin tarkasti, että siitä olisi todellista hyötyä viimeisimpien sekuntien metsästyksessä. Sitä käytetään vain kaikkein hienoimmissa tasku- ja rannekelloissa. Tourbillonkäyntiä onkin pidetty keksimisestään lähtien todellisen mestarikellosepän ammattitaidon näytteenä. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


.
 
 
   

Lahjakellot

Venäjän tsaarit antoivat kuvallaan varustettuja taskukelloja palkkioksi
eri tavoin kunnostautuneille
henkilöille. Tätä pidettiin suurena henkilökohtaisena suosionosoituksena, joka oli riippumaton saajan
virka-asemasta. 



Stalin watch © Suomen Kellomuseo / Ulla
                  Paakkunainen
 


Stalinin kellot
 

Stalin aikoi ilmeisesti jatkaa lahjakelloperinnettä Neuvostoliitossa tilaamalla 1950-luvun alussa sveitsiläiseltä Revue -kellotehtaalta erän kuvallaan varustettuja tasku- ja rannekelloja.

Stalin -kellot lahjoittaneen kellosepän mukaan tarina on seuraava:
”Olin töissä Sveitsissä vuonna 1953. Eräänä päivänä tehtaalle ilmaantui puolentusinaa ronskia miestä pitkissä ulstereissa. Sodan kokemusten perusteella tunnistin herrat jo kaukaa venäläisiksi. Myöhemmin ilmeni, että herrat ovat KGB:stä, ja he olivat esittäneet tarjouspyynnön pienehkön Stalinin kuvalla varustetun kelloerän valmistamisesta. Ehtona heillä oli se, että he saavat itse valvoa tehtaalla kelloerän valmistumista ja että erä valmistettaisiin ohi kirjanpidon.

Olin jo päättänyt lähteä takaisin Suomeen. Viimeisenä työpäivänä tulin töihin taksilla, joka odotti koko päivän tehtaan vieressä. Olin pakannut matkatavarat valmiiksi taksiin ja valehdellut kaikille, millä koneella lennän Suomeen. Jäähyväisseremonioiden jälkeen olin muistavinani, ettei minulla ole lainkaan muistona valokuvaa työpöydästäni. Menin pöydälleni muka valokuvaamaan, mutta otinkin ko. kolme kelloa kamerakoteloon ja poistuin tehtaalta odottavaan taksiin, ajoin lentokentälle ja astuin koneeseen.”

Suomalaisen kellosepän lähtöpäivä osui viikkoa ennen Stalinin kuolemaa. Kelloerää ei todennäköisesti koskaan saatu jakeluun, vaan tehtaalle jääneet kellot tuhottiin.



 


Wäinö Maukonen

Kansainvälisesti maineikkain kelloseppämme oli Wäinö Maukonen (1877-1929), joka oli 1910- ja 1920-luvulla maailman tunnetuimpia toimivia kelloseppiä. Hän oli uskomattoman ammattitaitoinen ja ahkera. Maukosen kuoltua New Yorkin lehdistö vertasi häntä Paavo Nurmeen.

Vuosisadan alussa Maukonen toimi Pietarissa asiakkainaan mm. Saksan ja Venäjän keisarilliset hovihankkijat. Vuonna 1916 hän siirtyi New Yorkiin, jossa loi lähtemättömän maineensa. Hänen valmistamiaan kelloja pidetään yhä suurina harvinaisuuksina.

Akseli Suni kertoi Suomen Kellomuseolle lahjoitetusta Maukosen valmistamasta kronometristä seuraavaa:
”Vuonna 1912 olin Maukosen kanssa viettämässä kesää Pietarin lähellä ja meille tuli kiistaa siitä, että onko Suomen Pankin virallinen kieli suomi (minun mielipiteeni) vai ruotsi. Löimme asiasta vetoa: hävitessäni maksaisin hänelle 25 ruplaa kullassa, voittaessani saisin Maukosen juuri valmistaman kronometrin. Kerran Helsingin matkalla tarkistin asian Suomen Pankista ja kerroin heti asianlaidan Maukoselle. Hän otti tiedon vaieten vastaan eikä asiasta sen koommin keskusteltu. Vasta muuttaessaan Amerikkaan Maukonen lahjoitti kronometrinsa minulle.”

Suomesta tunnetaan vain kaksi Wäinö Maukosen valmistamaa kronometriä. Toinen on tämä Suomen kellomuseon kokoelmassa oleva – toinen on presidentinlinnassa. Maukonen lahjoitti kellon 50-vuotispäivänään presidentti Relanderille.  

 


Saara Oksanen

Saara Oksanen (1911-1994) sai ensioppinsa kellosepän ammattiin isältään Johan Arvid Oksaselta (1885-1942) perheen omistamassa kello- ja urheiluliikkeessä Sipoon Nikkilässä.    Läpäistyään kisällintutkintoon johtavan kurssin tuli Saara Oksasesta Suomen Kelloseppäliiton ensimmäinen naisjäsen vuonna 1938. Kisällintyönä hän valmisti käyntimallin.

Ammatinvalinnastaan Saara Oksanen kertoi Eeva –lehdessä 4/1938:
”Oikeastaan en minä sitä lainkaan valinnut, vaan isä teki sen puolestani. Hänellä on näet kellosepänliike Nikkilässä, ja kun hänellä kolmen pojan sijasta sattuu olemaan vain kolme tytärtä, täytyy toki jonkun heistä ryhtyä jatkamaan isän ammattia. Ja kun isä kerran asian päätti, en minä yrittänytkään panna vastaan, sillä minulla on topeva pappa, jonka kanssa on turha vikuroida.” 

J. A. Oksasen kuoltua vuonna 1942 Saara Oksanen jatkoi liikettä sisarensa Maija-Liisan kanssa, joka oli opiskellut Ateneumissa kaivertajaksi ja valmistui vuonna vielä 1958 optikoksi. Sisarusten hoidossa liike keskittyi kellojen, kulta- ja hopeatuotteiden sekä silmälasien myyntiin ja kellojen korjaukseen.



 


James C. Pellaton

James C. Pellaton (1873-1954) oli 1900-luvun tunnetuimpia sveitsiläisiä kelloseppiä. Hän toimi mm. Le Loclen kelloseppäkoulun opettajana ja johtajana. Eläkkeelle jäätyään Pellaton jatkoi huippulaatuisten taskukellojen valmistamista. Hän valmisti paitsi omalla nimellään tourbillonkäyntisiä kelloja, myös käyntilaitteita joihinkin Patek Philippen erikoisiin kelloyksilöihin.





 


Lauri Helske

Lauri Helske (1893-1968) sai kellosepän opin veljensä Iivari Helskeen kellosepänliikkeessä Turussa vuosina 1920-1932. Hänen lahjakkuuttaan kuvaa se, että hän rakensi ensimmäisen oppivuotensa aikana sekuntiheilurikellon, jonka normaalisti kellosepät valmistivat mestarinäytteenään. Myöhempinä vuosina Helske työskenteli mm. Auran Kultaseppä Oy:n palveluksessa Turussa sekä Sveitsiläinen Kelloliike Oy:ssä Helsingissä.

Helske valmisti myös puukkoja ja muita työkaluja, kuten silmäkirurgien leikkauksissa käyttämiä silmäsaksia. Helskettä kiinnostivat myös seismografit ja muut tarkkuuskojeet.

Helskeen tavoitteena, jopa intohimona oli valmistaa mahdollisimman tarkka mekaaninen kello ja siinä hän myös onnistui.



 


Rautatieasemien kellot

Valtion Rautatiet oli aikoinaan suuri kellojen tarvitsija ja kelloseppien työllistäjä. Joka asemalla oli oltava vähintään yksi kello ja monilla asemilla oli myös ulkokello asemalaiturien puolella, josta matkustajat saattoivat katsoa aikaa junaa odottaessaan.

1900-luvun alussa monille asemille hankittiin kolmikulmaisia ulkokelloja. Niissä oli hyvin koristeelliset valurautakaapit ja kaapin sisällä lasisten taulujen takana kaasuvalo.

Kellon varsinainen koneisto sijaitsi lattiakellossa aseman odotussalissa. Lattiakellosta tuli pitkä akseli seinän läpi liikuttamaan ulkokellon osoittimia. Lattiakello on saksalaista valmistetta. Siinä on grahamkäynti, mutta ei lyöntikoneistoa.

Hyvin usein asemien kellojen tauluihin oli merkittynä myös iltapäivätuntien numerot kello 13:sta eteenpäin, sillä juna-aikatauluissa käytettiin 24-tuntista aikajärjestelmää toukokuusta 1928 lähtien.

 
Herätyskellot

Ajatus herätyskellosta on eräällä tavalla mekaanisen kellon perusajatus. Ensimmäiset mekaaniset ajanmittauslaitteet asennettiin luostareihin ja ne ilmoittivat äänimerkillä rukoushetket ja siten ”herättivät” luostarin asukkaat toimimaan oikealla hetkellä.

Lattiakelloissa on herätysmekanismia käytetty 1700-luvun alusta lähtien ja ranskalaisista pöytäpendyyleistä kehitettiin 1800-luvun puolivälissä herätysmekanismilla varustettu pöytäkello.

Nykymielessä herätyskelloja alettiin käyttää vasta 1900-luvun alussa. Herätyskellojen massatuotanto käynnistyi Saksassa, ja herätyskelloista suunniteltiin sekä matka- että yöpöytäversioita. Herätyskelloissa ei ole heiluria vaan liipotin, joten niitä voidaan siirtää paikasta toiseen käynnin häiriintymättä.

 Herätyskello on rannekellon jälkeen maailman levinnein kellotyyppi, jota miltei jokainen ihminen tarvitsee päivittäin. Nykyisin herätyskellon rinnalle on tullut matkapuhelimen herätyskello-toiminto, jonka symbolissa vanhanajan herätyskellon kuva ”mikkihiirimäisine” tiukukorvineen on säilynyt.

 
Elfströmin kelloseppäsuku

Elfströmin kelloseppäsuku on alallaan Pohjoismaiden vanhin. Se vietti toimintansa 200-vuotisjuhlaa vuonna 1963, sillä suvun ensimmäinen kelloseppä Petter Elfström (1726-1799) siirtyi Tukholmasta Loviisaan jo vuonna 1763. Suvun kotikaupungiksi muodostui kuitenkin Viipuri, jossa suvun hallussa oli kellosepänliike yhtäjaksoisesti 1787-1939.

Veljekset Rudolf ja Georg Elfström perustivat Viipuriin kellosepänliikkeen vuonna 1904. Liike menestyi ja oli hyvin arvostettu. Viipuri oli tuohon aikaan Suomen toiseksi suurin kaupunki ja Pietarin vaikutus oli vahva. Kauppayhteydet olivat vilkkaat. Elfströminkin liikkeen alaan kuuluivat vähittäisliike ja kellonkorjaustyön lisäksi tukkukauppa ja maahantuonti.

Talvisodan pommituksissa Elfströmin liike sai täysosuman. Sodan jälkeen 1940 liike siirtyi Helsingin keskustaan. Vuodesta 1957 vuoteen 1979 se toimi Erik ja Kalle Elfströmin hoidossa nimellä Veljekset Elfström.


Funkiskeittiökellot

Keittiökelloja ryhdyttiin markkinoimaan koteihin 1950-luvulla. Funktionalistinen sisustussuunnittelu oli muuttanut keittiön tuvasta laboratorioksi. Uusi keittiöajattelu siirsi perinteiset tupakellot historiaan ja tilalle tulivat helppohoitoiset keittiökellot.

Uudet keittiökellot olivat jousikäyttöisiä, avaimella taulun läpi vedettäviä ja kahdeksan päivää käyviä. Joka aamuisen kellon painojen nostamisen sai unohtaa. Keittiökellot olivat varustettu liipotinkoneistolla, joten niissä ei ollut heiluria. Kellojen materiaalit olivat helppoja puhdistaa: bakeliittia, fajanssia ja terästä. Siten ne olivat myös hygieenisiä keittiön seinällä.

1960-luvulla keittiökelloihin liitettiin lisäksi lyhytaikamittari eli ”munakello”. 1960-luvulla tulivat markkinoille myös ensimmäiset paristokäyttöiset keittiökellot.


Suomalainen kellotuotanto 1940-1970 - ”niukkuuden aikaa”

Toisen maailmansodan aikana alkanut kellojen ja niiden varaosien maahantuonnin säännöstely antoi mahdollisuuden suomalaisen kelloteollisuuden syntymiselle. 1940- ja 1950-luvun vaihteessa Suomeen perustettiin parisenkymmentä kellotehdasta ja -pajaa, jotka valmistivat pääasiassa isompia kelloja – seinä- ja pöytäkelloja - kotien tarpeisiin.

Suomalaiset jälleenrakennusajan kellotehtaat olivat varsin lyhytikäisiä. Reilut puolet toimi alle kymmenen vuoden ajan ja vain kolme kellotehdasta jatkoi toimintaansa yli 20 vuoden ajan. Kellojen ja niiden varaosien tuonnin vapauduttua sveitsiläiset ja saksalaiset kellomerkit valtasivat uudelleen markkinat ja suomalaiset kellotehtaat joutuivat sulkemaan ovensa yksi toisensa jälkeen.



 


Ensimmäiset rannekellot

Jo 1700- ja 1800-luvun vaihteessa valmistettiin yksittäiskappaleina rannerenkaita, joissa oli kello. Ranskan keisarinna Josephine sai vuonna 1807 häälahjaksi rannekellon, joka muodostui kahdesta erillisestä jalokivin ja helmin koristelluista ranneketjusta – toisessa kello ja toisessa kalenteri. 

Vuosina 1880-1910 rannekelloja käytettiin melko yleisesti naisten korukellona, urheilussa ja sotilaskäytössä. Vuonna 1880 sveitsiläinen Constant Girard valmisti ensimmäisenä maailmassa Saksan keisarillisen laivaston upseereille 2000 rannekelloa, joissa oli kellotaulua suojaava metalliristikko.

Yksi syy rannekellojen yleistymiseen oli naisten sosiaalisen aseman muutos. Ensimmäisen maailmansodan myötä naiset siirtyivät kodeista työelämään. Kello oli välttämätön, mutta naisten asusteissa ei ollut paikkaa taskukellolle ja riipuskelloa oli monissa työtehtävissä mahdotonta käyttää. Niinpä riipuskellot muutettiin ranteessa pidettäviksi. Kelloon voitiin juottaa lenkit ranneketta varten tai kellolle ommeltiin nahasta pieni tasku, joka vyötettiin ranteeseen. ■ 1920-luvulla markkinoille tuli myös valmiita nahkaisia ja metallisia rannekkeita riipus- ja taskukelloille.

Ensimmäiset varsinaisesti rannekelloiksi valmistetut kellot noudattivat vielä varsin pitkälti riipuskellojen muotoa. Kellon kuoret olivat pulleat ja vetonupissa oli kaula.

Aikaa 1910-1930 voidaan pitää rannekellon kokeiluvaiheena. Tuolloin tehtiin rohkeita tekniikka- ja muoto-kokeiluja. Art deco-tyylisuunta 1920-luvulla innoitti neliömäisen kellotaulun syntyyn, joista kauniita esimerkkejä ovat miesten rannekello, kaiverrettu ”6.10. 1918. Brynolf” ja Movadon kultakuorinen rannekello vuodelta 1920.

1930-luvulta lähtien rannekellon rakenne vakiintui ja siitä tuli vähitellen yleisin kellotyyppi. Sveitsistä vietiin vuonna 1920 noin 7,2 miljoonaa taskukelloa ja 2,5 miljoonaa rannekelloa, kun jo vuonna 1934 rannekelloja vietiin 6 miljoonaa ja taskukelloja 3,2 miljoonaa.

 


Stima – paperinkeräyskellot

Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana alkoi jätepaperin keräys. Jätekeskus Oy perustettiin vuonna 1943. Ihmisiä houkuteltiin keräämään paperia erilaisin palkkiomenetelmin. Aluksi palkkioksi sai sokeria ja riisiä, myöhemmin lisäksi tuli mm. kelloja ja pöytähopeita sekä leluja lapsille.

1950-luvun alussa käynnistettiin ”Vaihda paperi kelloon” –kampanja. Kellon saamiseksi oli kerättävä 500 kiloa paperia ja lisäksi maksettava 1500 markkaa. Kellot tuotiin Sveitsistä ja nimettiin omilla, vain keräyskelloissa käytetyillä merkeillä, kuten Stima, Regalis, Nostra ja Marco.


Rannekellot toisen maailmansodan jälkeen

Rannekellon luotettavuutta lisäsi huomattavasti kaksi olennaista parannusta: vesitiiviys ja iskusuojaus. Ne keksittiin jo 1920-luvulla ja kehittyivät ratkaisevasti 1930-luvulla. Massatuotantoon vesitiiviit ja iskusuojatut kellot tulivat toisen maailmansodan aikana.

1930-luvun aikana rannekellon vakiintuneeseen perusratkaisuun tehtiin vain pieniä parannuksia. Kellot ohenivat ja uusia materiaaleja sekä tuotantoratkaisuja otettiin käyttöön. Parannusten johdosta vuorokautinen käyntivirhe putosi rannekelloissa 1960-luvulle tultaessa alle 10 sekunnin.

1950-luvulla muodikkaassa miesten kellossa oli pyöreä kellotaulu. Se oli väriltään vaalea ja merkinnöiltään selkeä. Ajan suosituimpia kellomerkkejä Suomessa olivat Omega, Roamer, Zenith ja tietysti Leijona.

 
Elektroniset rannekellot

1900-jälkipuoliskolla alkoi mekaaniselle rannekellolle ilmestyä kilpailijoita. Ensimmäisen elektronisen rannekellon esitteli Max Hentzel vuonna 1954. Se oli transistoriohjattu äänirautakello. Yhdysvaltalainen Hamiltonin kellotehdas alkoi valmistaa tällä periaatteella toimivaa rannekelloa vuonna 1957.

Sveitsiläis-amerikkalainen kellotehdas Bulova saavutti äänirautakellollaan suuren suosion 1960-luvun alusta lähtien ja vuoteen 1970 mennessä niitä oli valmistettu yli 2 miljoonaa. Bulova teki yhteistyötä NASA:n kanssa ja vuonna 1969 Accutron asennettiin ensimmäisen miehitetyn kuulennon Apollo 11:n astronauttien toimesta kuun Rauhallisuuden merelle.

Vuonna 1967 Sveitsin kelloteollisuuden tutkimuskeskus julkisti kvartsirannekellon prototyypin, Beta 1:n. Japanilainen kellotehdas Seiko aloitti vuonna 1969 analogisen kvartsikellon markkinoinnin ulkomaille.

Äänirautakello ei ehtinyt sanottavasti järkyttää mekaanisen rannekellon suosiota, sillä kvartsikellot ilmestyivät tästä näkökulmasta katsottuna liian aikaisin. Kvartsikellot, halpoina massatuotteina korvasivat mekaanisen rannekellon yhden vuosikymmenen aikana. Maailma oli sananmukaisesti siirtynyt paristoaikaan.

 
Automaattirannekellot  

Ranskalainen Louis Perrelet rakensi automaattivetoisen taskukellon jo 1770-luvulla. Kello toimi roottori -periaattella. Samalla periaatteella toimivia kelloja valmisti myös Abraham Louis Breguet noin vuonna 1800. Automaattivetoiset taskukellot jäivät kuitenkin harvinaisiksi.

Automaattivetoisia rannekelloja alettiin valmistaa teollisesti vuonna 1922, jolloin Ranskassa esiteltiin System Leroy. Tunnetumpi on kuitenkin englantilaisen John Harwoodin vuonna 1923 patentoima automaatti. Harwood oli saanut idean itsensä vetävästä kellosta katsellessaan lapsia keinumassa. Harwood -automaattirannekelloja valmistettiin jo vuoteen 1926 mennessä yli 100 000 kappaletta. Sekä System Leroy ja Harwood olivat vasara -periaatteella toimivia. Roottoriperiaate ”keksittiin” tavallaan uudelleen vuonna 1931, jolloin Rolex esitteli uuden automaattirannekellonsa.

Ensimmäiset automaattirannekellot olivat melko epävarmoja, koska kello jaksoi käydä vain erittäin vilkkaan ihmisen kädessä. Automaattirannekellot yleistyivät vasta 1950-luvulla.

 
Kronografit  

Kronografiksi kutsutaan kelloa, jossa on tavanomaisen kellokoneiston lisäksi ajanottokoneisto.  Ensimmäisen rannekronografin esitteli sveitsiläinen Moeris -kellotehdas jo vuonna 1910, mutta ne yleistyivät vasta 1920-luvulta alkaen urheilun saavutettua suuren yleisön kiinnostuksen.

 
Naisten korukellot

Naisten korukellot alkoivat yleistyä 1930-luvulla. 1940-luvulla muodikkaan rouvan ranteessa oli sokeripalakello nauhamaisessa nahkaisessa tai punotussa rannekkeessa. Rannekkeella oli korukelloissa suurempi merkitys kuin muissa kelloissa. Kellon ja rannekkeen koristeluun on kiinnitetty erityistä huomiota. Erityisesti art decon aikana 1920-luvulla naisten korukelloista muodostui pieniä taideteoksia.



 


Movado Museum Watch

Nathan George Horwittin (1898-1990) Movadolle vuonna 1947 suunnittelema Movado Museum Watch. Kello otettiin varsinaisesti tuotantoon vasta vuonna 1965 ja sai nimensä valinnasta New Yorkin modernin taiteen museon MoMA:n kokoelmaan.

Alun perin kellossa oli mekaaninen koneisto Movadon kaliiperi 245/246. Myöhemmin kelloissa käytettiin ETA:n kvartsikoneistoa kaliiperi 256.031. 

 

Zenith Finlandia Spektrolite Gold

Vuonna 1985 Zenith esitteli uuden Zenith Finlandia kellomallistonsa. Mallisto syntyi suomalais-sveitsiläisenä yhteistyönä. Ylämaan spektroliitista valmistetut taulut hiottiin Suomessa. Vuodesta 1988 lähtien Finlandia-mallistossa käytettiin myös suomalaista kultaa. Koneistona on ETA:n kvartsikoneisto kaliiperi 956.032.

Suomessa Finlandia-kelloja myytiin n. 4 500 kappaletta. Lisäksi valmistettiin n. 80 kappaleen numeroitu taskukelloerä. Presidentti Mauno Koiviston aikana presidentin kanslia käytti Zenith Finlandia-kelloja valtion lahjoina. Valtionpäämiehistä mm. Neuvostoliiton viimeinen presidentti Mihail Gorbatshov sai Koivistolta lahjaksi Zenith Finlandia-kellon.


Citizen Ana-Digi – Suomen myydyin kello

Vuonna 1978 Citizen toi joulumarkkinoille ensimmäisen Digi-Ana -rannekellon. Digitaalinäyttö hallitsi kelloa ja analoginen oli sivuosassa ruudun alareunassa. Digi-Ana saavutti heti suuren suosion ja sitä myytiin yli miljoona kappaletta.

Citizenin tutkimuksissa ilmeni kuitenkin, että normaali kellonaika näkyy parhaiten analogisesti viisareista ja digitaaliseen näyttöön kannattaa laittaa kellon lisätoiminnot. Vuonna 1980 Citizen toikin markkinoille Ana-Digi -rannekellon. Citizen Ana-Digi kaliiperisarja 8920-8950 oli niin innovatiivinen, että se sai paljon seuraajia myös muista kellomerkeistä. Citizenin rekisteröimä tuotemerkki vakiintui koko kellotyypin nimeksi.

Citizen Ana-Digistä tuli kaikkien aikojen myydyin kello Suomessa. Parhaina vuosina sitä myytiin kymmeniä tuhansia kappaleita. Suomessa Ana-Digillä on suhteellisesti ottaen maailman suurin markkinaosuus. 




 






Swatch

1970-luvun puolessa välissä sveitsiläinen kelloteollisuus ajautui kriisiin. Vastaiskuksi halvalle japanilaiselle kellotuotannolle lanseerattiin Swatch -kellot vuonna 1982. Swatchissa yhdistyy edullisuus, vain 51 komponentista koottu muovinen kello, ja hyvä laatu. Swatch esitteli maailmalle myös kellomuodin eli sesongeittain vaihtuvat kellomallistot.

Atlantan vuoden 1996 kesäolympialaisten virallinen ajanmittaus luotettiin Swatchin käsiin. Esillä oleva mallisto on valmistettu olympialaisten innoittamana.

   

Lasten rannekellot

Walt Disneyn tekijänoikeuksia valvova amerikkalainen Herman ”Kay” Kamen ideoi Mikki Hiiren osoittavine käsineen kellotauluun vuonna 1932. Malli myytiin Ingersoll-Waterbury Clockcompany’lle. Siitä alkoi halpojen ”lastenkellojen” menestys.

1970-luvulla amerikkalaisista kellonvalmistajista Timex, US Time, New Haven ja Ingraham E. Co tuottivat kelloja lasten supersankareiden, kuten Nalle Puhin, Bambin, Nakke Nakuttajan ja Supermiehen kuvilla. 



 


Suunnon rannetietokoneet

Suunto Oy sai alkunsa vuonna 1936, kun Tuomas Vohlonen keksi nestetäyttöisen kompassin. Tähän maailman ensimmäiseen nestetäyttöiseen kompassiin Vohlonen sai pohjan vaseliinipurkista ja läpinäkyvän kannen vaimonsa puuterirasiasta. Nykyisin Suunto Oy on yksi johtavia kompassien ja muiden mittauslaitteiden valmistajia maailmassa.

1970-luvulla Suunto toi ensimmäisenä markkinoille sukeltajille tarkoitetun kompassin. 1980-luvulla tulivat ensimmäiset sukellustietokoneet, joissa oli myös paineen ja lämpötilan mittaus. Nykyisin Suunnon mallistossa on rannetietokoneita lukuisia eri käyttötarkoituksia varten.

 


Digitaalinen ajannäyttö

Analogisissa kelloissa on kellotaulu pysyvine numeroineen ja osoittimet, jotka osoittavat kellonajan. Digitaalisiksi kutsutaan kelloja, joissa on vaihtuva numeerinen näyttö.

Digitaalinäyttö mielletään 1960-luvun keksinnöksi, mutta tosiasiassa se on paljon vanhempi. Jo 1880-luvulla muutamat kellotehtaan valmistivat digitaalinäyttöisiä taskukelloja. Niitä kutsuttiin osuvasti Jumping Hour -kelloiksi, sillä tunnit ja minuutit esitettiin kellotaulun aukoista näkyvillä numerolevyillä, jotka pyörähtivät hypähtäen uuden numeron tullessa näkyviin.

Elektronisen digitaalikellon maailmanvalloitus alkoi vuonna 1973 James Bond -elokuvan Live and Let Die myötä. Roger Moore kuvattiin kurvikas Bond-tyttö kainalossaan ja ranteessaan punaista valoa hehkuva Pulsar Hamilton. Hamilton Watch Company:n 6.5.1970 julkistama LED-näyttöinen Pulsar oli maailman ensimmäinen kokonaan elektronisesti toimiva digitaalinen rannekello.

LED-näyttö oli hankala käytössä, sillä aikaa katsottaessa täytyi painaa nappia, jotta punaiset numerot tulivat näkyviin. Jatkuvasti palaessa kellon paristo olisi kulunut loppuun muutamassa tunnissa. Ongelma ratkesi kaksi vuotta myöhemmin, kun sekä Yhdysvalloissa että Japanissa julkistettiin nestekidenäyttöinen kvartsirannekello.

Digitaalikellot kuvasivat kokonaan uutta ajankuvaa - futuristista ja ultramodernia avaruusaikaa. Digitaalinen ajannäyttö enteili myös tietokoneiden tuloa markkinoille, ja sekä Hamilton että Omega käyttikin kelloistaan osuvasti nimitystä Time Computers.